Taitinko...? Taitinko äiti litää...? TAITINKO ÄITI...? Ruu osaa. Pieni täytti 2-vuotta, häntä juhlittiin, hän lauleli ja puhalteli kynttilöitä. Hän jatkuvasti pälpättää (poikkeuksellisen paljon ja hyvin, sanoo neuvola täti, ja tämä äiti paisuu tästä ylpeydestä). Mielikuvitusleikit ovat nyt täällä. Ota vain äiti tättä iimapajjo. Ota vain kiinni. Mä oon konjuktööji. Tättä äiti lippu Toijajaan. Pieneni aloitti kerhoilun, hänelläkin on nyt elämää, jota tämä äiti ei tunne. Huoh. Saa kenties omia kavereita, ikäisiään, joita ei enää vain kaadeta kumoon tai nipistetä poskista. Äiti se puolestaan tuskailee työhön paluusta. Ah, tätä heräämistä ilman kelloa, elämistä miltei ilman ajantajua. Kadonnutta aikaa, ja tunnen suurta haikeutta.

Kuun tukka lyheni toimestani keittiösaksilla. Boheemista Viidakkopojasta tuli aika siisti. Hän ilmoitti, että haluaa harrastuksia sitten vasta teini-iässä. Hän on yltiö tunnollinen, luulen. Ahdistuu liioista neuvoista ja säännöistä, mutta kuuntelee ja tottelee tarkasti. Inhoaa kilpailua. Lukkiutuu vertailuista. Hän, joka on liikunnallisesti ja verbaalistikin hyvä. Pienoista perfektionismia, aistin. Voih. Hän se eilen yllätti luettelemalla pinosta tuttujen cd:iden ja kirjojensa joukosta juuri kirjastosta itselleni noutamani kirjan nimen. Ja sit tässä on joku Jää-kirja. 5-vuotiaani siis osaa nyt lukea. Kuulemma vasta vain isoja kirjaimia, väljästi kirjoitettuna, mutta kuitenkin.

Olemme mökillä toista yötä. Haravointia, on ollut ulkona touhuilua. Kipaisin pikkukaupungin kasvohoitajallakin. Toivonpa, että iho tästä elpyy ennen kuin joudun aikuisten ihmisten virallisille ilmoille. Aikuisiän näppyilyistä suoraan ryppyilyynkö? 

Vetäydyn lukemaan sitä Jäätä. Muut jo tuhisevat. Ulkona on mieletön tähtitaivas. Ja pimeys.

Pojat leikkivät keskenään, pienin arvuuttelee äiti, alvaa mitä? 

Olen ostanut aikuisen ihmisen lompakon ja antanut laitattaa itselleni prinsessakiharat ala Charlien enkelit. Huh. Kutrit suoristuivat lenkillä ja saunan lauteilla, onneksi. 

Luin juuri että tänään oli kansallinen korvapuustipäivä. Tietämättä teemasta meillä paistui kolme pellillistä puusteja, sellaisia kotitekoisia, kuivahkoja. Kuu niin tohkeissain.

Halajaisin huomenna kuuntelemaan Röyhkää, mutta tuskin rohkenen itsekseni.

Olen ollut viisi vuotta äiti. Niin vahva tunne, käsittämätön muutos elämässä. Hyvään ja vain hyvään. Koettelut ja kuohahdukset. Tyliin, tyliin. Ensikosketus ihmiseen, joka kasvoi sisälläni, on vahva muisto. Viisi vuotta sitten elimme vuorokausien eristyksissä keskittyen vain pienen ihmisen tarpeisiin. Oli tolkuttoman hieno ruska kätilöopiston ikkunoiden läpi katsottuna. Aurinkoa, ei kai näin kylmäkään vielä.

Tänään istuin tuokion rantapuistossa kasvimaan katveessa. Kauppaostokset vaunuissa, Ruu unessa. Onni oli lojua siinä kevyttoppatakki päällä. Sain päälleni rakeita, aurinkokin pilkisti. Tuuli toisaalla, oli kaksijakoinen ilma. Rauhaisaa.

Viikonloppuna juhlitaan. Siivousurakka, leivontaurakka. Naamani on ruvella. Niskaa ja hartioita kiristää. Toivon että Mies saisi uni- ja työvelkansa kuitattua. Eikö tämä tästä. Pysähdyn hetkiin.

Istuin elokuvateatterin aition pehmusteille kourissani lempeä latte. Suojissa sihahdettiin siideritkin auki. Mikä nautinto oli seurata hilpeää, viihdyttävää, ihastuttavaa, haltioittavaa, koskettavaa, surumielistä ranskalaista elokuvaa! Mikä onni ja ystävät.

Tapasin menneellä viikolla ihmisen viiden vuoden takaa. Palasin työtunnelmiin Afrikkaan. Tänään olen seurannut uutisoinneista terrorismia sillä tutulla suunnalla. Huokaisen. Tunnen raskauden sydänalassa.

Edellisen tapaamisen jälkeen menin luovuttamaan verta. Oli yhdestoista kerta, mutta edellisestä oli vierähtänyt seitsemän vuotta. Jonkin kerran muistan työmatkakarensseja, kaksi raskautta ja kahden lapsen imetykset, niin vuodet ne vierii.

Olen reippaasti aloittanut juoksemisen. Pieniä pyrähdyksiä, jotka tuntuvat hyvältä. Olen itseeni tyytyväinen. 

Tunnistan myös tarpeen: teatteriin. 

En voi olla pakahtumatta aamuherätyksiin, jolloin iloiset ja nauravaiset pikkusilmät tuijottavat siinä senttien päässä. Tänä aamuna minulta tiedusteltiin mooii, äiti heläs, mitä äiti kuuluu?

Pilipilin

Mies näppäilee kitaraa, hyvä merkki. Kyllä tämä tästä.

Kuun päiväkotihommat rullaa ja Ruu puhuu. Joka päivä hämmästyttää. Hymähtelee kuten minä ja toistelee aijaa ja noniin kuten minä. Hitsin hurmaava, hurjan kovatahtoinen ja kovaääninen tyyppi. Vaatii huuliharppua nukahtamiskaveriksi. Kyseli mittä kitala on, huuiaappu, kun katselimme sinfoniaorkesterin soittoa ruudusta.

Vietimme vuosijuhlaani aurinkoisella rannalla tomaattikeitton ja mutakakun ja lähipiirin kera. Puistopiknikkiä kerran toisenkin. Mieleenpainuvia retkiä kotisaaren kallioilla. Kiipeilyä ja keinuilua hiljaisella rannalla arkipäivisin. 

Isosisko lensi takaisin valtameren taakse. 

Kuun päiväkotielämän aloitus. 

Olin iltariennossa. Illallisella kahden viehättävän kanssa ja sitten muistikuvien vilskettä Manalassa. Virkistyin.

Pyöräilin tänään naapurikaupungin elokuvafestareille. Karkkipussit tyhjenivät jo polkiessa. Keli huikea. Elokuva oli seesteinen mykkäfilmi, traaginenkin satu espanjalaisittain. Kaunista, mutta hitsit kun taistelin loppuosan nuokkumistani vastaan. Loppukohtaus tuli hieman yllättäin, mitähän sitä edelsi.

Kesän viimeinen mökkeily oli osin sateen pitelyä sisätiloissa. Saimme Miehen kanssa myös kahdenkeskistä aikaa Tampereella. Tolkuttoman rankkasateen jälkeen söimme hyvin Berthassa. Istuimme sitten saliin seuraamaan Rakkautta ennen keskiyötä. Olisin voinut kuunnella ja katsella niiden viehättävien dialogia loputtomiin siinä hurmaavassa miljöössä, vaikken aiheesta huolimatta samaistunutkaan teemaan.

Kuu sai muutaman yön mökkeily-jatkoaikaa, me muut palasimme kaupunkiin. Yhden päiväuni-ikäisen kanssa elämä on kuin lemmen lomaa.

Pyöräilimme tänään jonottamaan etelä-amerikkalaisia ravintolapäiväannoksiamme ja palasimme kotirannalle korvapuusteille. Oli seesteistä, pienestä takavireestä aisti tulevan vuodenajan.

Viikon kohokohta: iltapäivän retki aarrekallioillemme. Pojat nauttivat niin luontoseikkailusta. Kaikki on kaunista. Lähellä.

Kiitos. 

Viikonloppuna olimme siellä missä kaikki muutkin. Menimme täpötäydellä lautalla Pihjajasaareen, jossa en ole koskaan nähnyt niin paljon väkeä. Kahvia ja munkkeja sai todella jonotella, samoin kuin makkaranpaistovuoroa. Parasta oli kuitenkin se pikainen näkymä ulapalle. Selkeä horisontti mykistää aina. Seurueiden pullot poksahtelivat ja kuplivan tuoksu levisi ohikulkevankin sieraimiin. Sitten seuraavana päivänä uimastadionilta ei ollut löytyä pyyhkeen kokoista paikkaa. Lasten allas kuhisi. Onneksi Kuun uudet oranssit kala-kellukkeet erottautuivat sopivasti massasta. Hän laski ensin puolituntia nonstop liukumäkeä, sitten seuraavan pomppi, doingdoing, allasta ympäri. Mielettömintä kuitenkin oli serkku-seura, "Pupuna" ja "Mahmud". Lähikallioillakin oli huikeaa seikkailla.

Tänään aistin selkeän rauhan. Valtaväestö on aloittanut työnsä ja päiväkotinsa. Rantapuisto oli hiljainen, tuuleton ja lempeä. Nautimme lounasvoileivät rannalla, Ruu nukahti sopivasti päiväunilleen ja istuin tuokion lepotuolilla latte ja kirja kädessä, ihan itsekseni, rauhallisena. Kuu vakoili ja raportoi säännöllisin väliajoin. Kesän hetki.

Viikko kaupungissa, viikko mökillä. Junayhtiön tarjoukset on hyödynnetty hyvin.

Palasimme juuri kaupunkiin. Siellä järven äärellä oli hellettä, miltei punaisia kuutamoita, tyyniä vedenpintoja. Söimme perheen voimin hampurilaisia ja rapuvoileipiä. Kuu oli erityisen innokas ravustaja (tuoreiden saldo 3 kpl) ja niiden ääressä ahertaja. Istuimme pimenevää iltaa terassilla. Kävimme musiikkijuhlilla ja, hui, miten herra Alanko innoitti ja inspiroi meitä keski-ikäistyviä. Kulttuuri teki hyvää.

Muuta saldoa:

- Kuu on suvereeni vedessä, hyppii laiturilta, uiskentelee spidermaninsa kainalossa pelotta ja kauas

- Ruu tekee saman perässä vuoden ja 10 kuukauden intensiviteetillä

- Kuu on sitten se Mainio Marjastaja

- Ruu söisi litrakaupalla vadelmia pensaista

- Kuu nikkaroi puuvaja-rakennushankkeen siivellä viisipiikkisen valaan

- Ruu puhuu kolmesanaisia lauseita, ja höpöttää jatkuvasti ja hyvin kuuluvasti

- Mies suunnittelee pitkällä tähtäimellä pientä luomuviljelmää ja heitteli ensimmäiset valkoapilansa mökin villiin viidakkoon

Pupuna!

Kuukausi kotona. Kuukausi kotoutumista. Kuukaudessa laatikoita on purettu, kirjahyllyt siirretty, huonejärjestys vaihdettu. Silti vielä niitä löytyy sieltä täältä, seiniä tyhjillään odottamassa kuvataidetta ja pöydille jo kertynyt elämisen kasoja, tuolien karmeille vaateröykkiöitä. Arki pyörii, tai vähintään kelautuu kankeasti eteenpäin. Miksi siellä muussa maassa siivosin säännöllisesti, lakaisin ja moppasin, mutta nyt en löydä sitä puhtia lainkaan?

Silti olemme:

- mökkeilleet

- uineet, polskineet, hyppineet järveen (Kuu etunenässä)

- olleet mustikassa

- viettäneet lemmenlomaa

- syöneet monet soppalounaat

- tavanneet kavereita leikkipuistossa

- retkeilleet linnoitussaarelle

- testanneet uutta pyöräilymuotoa

- katselleet purjelaivoja ja konsertteja ja Isosiskon esiintymistä

- Kuu skoottaillut yötä myöten

- Ruu ollut ensi kertaa yökylässä, reviiri on laajentunut, tahdon-voima ja äänenteho vahvistunut entisestään, huoh

MOO

Apl

Tjuu

Puuts

Pool

Kotona. Takaisin arjessa. Sitä toistin tänään muutamaan kertaan. Lentokoneella paikasta toiseen siirtyminen on hämmentävää. Äsken tuolla, nyt tässä. "Enjoy the moment here, You are soon there" kuten lentoyhtiö oli kirjannut penkkiensä taakse. Hetki sitten huristelimme kauniissa maisemassa huimia vuoristoteitä pitkin, aurinko paistoi ja tuuli tuiversi, polskimme turkoosissa allasvedessä ja kuohuavassa meressä. Tänään talsimme tihkusateessa tuttuja kotikatuja. Aamulla kotitalossa oli vesikatko. Siten suihku jäi väliin, hampaat pesemättä, kun tuli kiire neuvolaan. Lähileikkipuistossa sitten tunsi ajan seisahtumisen. Muutamat tutut kasvot, ne muutamat tervetulotoivotukset, samettiruusut ja Kiitos kun palasitte -kortti. Vireystila koheni.

Koti odotti meitä kyllä putiputipuhtaana. Nuoret vuokralaisemme eivät olleet kuitenkaan ihan hortonomeja. Kukat näyttivät siltä kuin eivät olisi saaneet vettä yhdeksään kuukauteen. Nyt nämä avarat huoneet ovat täyttyneet sekalaisista laukku- ja pakettikaaoksista. Koneellinen pyykkiä kuivuu telineissään keskilattialla. Tuntuu taas siltä ettei asioista ole helppoa ottaa kiinni. Lähdimme siis rannalle lennättämään leijaa ja illan tullen kaivauduin Miehen kainaloon sohvalle seuraamaan tanskalaisia poliittista näytelmää. Kaikki sujuu, mañana-mañana.

Päivän tähtihetki: Kuu osaa ajaa pikkuisella muumipyörällään ilman apupyöriä, hurraa! Kotirannalla oli enemmän purjelautailijoita kuin Cádizin rannikoilla konsanaan näimme. Meillä on kiva koti, kaikesta huolimatta tai kaikesta siitä johtuen.

Lomaharmitus syntyy vaikka siitä, että nukkuu liian pitkään, nauttii ihan rauhassa aamukahvia terassilla, josta näkyy kattoja ja kattoja, torneja ja torneja, ja katsoo sitten aikaa aivan liian myöhään. Kello olikin jo yksi. Ohi meni siis kaksi suunniteltua tanssiesitystä katedraalin edustalla. Sitten Mies pisti ainokaiset housunsa pyörimään pesukoneeseen ja nyt odottelemme vielä sitä, että ne kuivuisivat ulkoilukuntoon. On tyystin sininen taivas, linnut sirkuttelevat, pulut kurnuttavat, talojen valkoisuus miltei koskee silmiä. Lapset ovat tyytyväisiä ullakkohuoneistossa oleiluun. Legoista riittää iloa. Mies kokkaa ja minä saan naputtaa tätä uutta iPodia. Eiköhän siinä ole riittämiin, jotta harmitus saisi luvan väistyä. On muistettava: minnekään ei ole kiire, suorituspakkoa ei ole. On lomasunnuntai. Tämä loma pienten kanssa on elämistä ja oleilemista juuri näissä hetkissä.

Olin eilen illalla kahdestaan Kuun kanssa katsomassa modernia tanssia, ah. Kaupungissa alkoi juuri tanssifestivaalit. Voih, miten nautin siitä liikkeiden, valojen ja värien rytmiikasta, Joan Miron inspiroimasta estetiikasta. Tänään on Miehen vuoro istuutua teatterin katsomoon. 

Nämä menneet kolme päivää olemme myös kävelleet rantabulevardeja, syöneet kattoterassillamme Miehen gourmet-aterioita mm. kauppahallista hankitusta tuoreesta tonnikalasta, syöneet jäätelöä aukioilla, viettäneet aikaa leikkipuistoissa, rakentaneet rannalla hiekkapyramideja, nukkuneet hyvin.

 Ja olen ihastunut terassin kaktus- ja mehikukkakokoelmaan. Saisinko sellaisen kotiini, pls.

Katolla tuuli. Käväisin siellä juuri cava-lasillisen kanssa. Näkyi tähtitaivas ja iltavalaistu katedraali. Majakka välkkyi ja alhaalta kaduilta kuului elämän ääniä. Vieressä tuoksutti alakerran ravintolan keittiön hormi. Kuvausryhmä oli edelleen aukiolla. Tämän apartamentoksemme kattoterassi tuntuu olevan kaupungin korkeimmalla. Tänne on kiivettävä portaita paljon. Asunto kolmessa kerroksessa, perheen pienin on jatkuvassa vaaravyöhykkeessä. On joka tapauksessa huikeaa. Näin voisi elää. (Ainakin sinkkuna tai romanttisessa parisuhteessa). Palasin kuitenkin takaisin sohvalle. Tässä ei paljaita varpaita palella. 

Tänne on piiloutunut kaunis kaupunki - tänne maanosan äärille, kaiken muun taakse. Tästä(kään) en ole tiennyt. Niin, mistähän päin sitä nyt katsoisikaan tai ajattelisikaan. On näkökulma riippuvuutta, on.

Tuulisella rannalla kuuli hiekan äänen. Hiekka oli vallannut mäen, dyynit nousivat kukkulalle kukkuloiksi. Atlantin valtameri kikatti pienintä hulvattomasti. The wild one. Isompi rakensi hiekkakaupunkia, jonne ohi kulkenut kulkukoira nosti kinttuaan. Horisontissa häilyi Afrikka. Nautimme gaspazhoa ja friteerattuja mereneläviä. Majapaikassa pojat ovat polskineet altaassa, me mukana. Olemme kaikki vaihtaneet väriä. Loma on alkanut.

mo! mo-mo!

TUU

apl

tjuus

vauva

puu
anna! annu...
van, tuu-uu, thee-eeee

kungfu panda

centokai

tortugas ninjas

SUPERHEROES

starwars sitä-sun-tätä

wau-wau-wutsi-wutsi-wutsi-wau-wau

Laukut ja kassit ja pussit ja pyörät pääsivät tyytyväisinä Suomeen. Nyt ulkona hälisee yömyöhään paikallinen juhla. Pojat nukkuvat. Minä olen kuurannut seinistä jälkiämme pois, jälleen kerran karsinut paperipinoja ja miettinyt pakkaamista, lopullista tavaroiden rinkkaan ahtamista. Sitten koittaa loma. Odotan Atlantin pauhuja, aavoja näköaloja, hiekkalinnoituksia, altaassa polskimista, kattoterassilla istumista ja kuuntelemista.

Vajaa viikko tässä kauniissa kaupungissa. Viimeiset kerrat käsillä: tänään vanhimmassa kaupunginosassa, huomenna vielä kerran häikäisevään monumenttiin, jossa nyt ruusut ovat täydessä kukissaan. On ollut taas lämpimän vuoro. Viikko sitten hytistiin. Nyt saa pestä jalkapohjia.

Mieli on kaihoisa. Tunne on kuin loma olisi loppumassa, arki edessä. Kotimaan kesään, tuttuun kotiin, omien keskelle, tuntuu hyvältä palata, mutta näköpiirissä on liikaa epävakautta ja syksyn tullen työ. Ne kiristävät otsalohkoa. On kerrattava miten onnellinen ja kiitollinen olenkaan tästä perheestä ja tästä elämäntilanteesta. Saimme lottovoiton viettää yhdeksän kuukautta uudessa ympäristössä. Se on nostettava tietoisesti etualalle.

Pitäisi pakata. Karsia kuluneet ja tarpeettomat, tiivistää perheen yhdeksän kuukauden materiaalit kuutioon mahtuviksi. Lasten pyörät, maalatut taulut, muutamat heräteostos-mukit, lämpimät vaatteet ja kengät, stereot ja kaikenmaailman tietokonelaatikot sum-muut. Tekisi mieli ostaa viinejä ja cavaakin kotiin nautittavaksi. Mitenköhän ne mahtuvat siihen yhteen kuutioon, jonka olemme budjetoineet? 

Helle on nautinnollista. Vuorten lumiset huiput hupenevat taas silmissä. Täällä on hiki, tuolla lumi. Miten olenkaan usein ilahtunut siitä, että kadunkulmista yllättäen näkeekin kauas. Havahduttaa itsensä siihen missä on. Näkee urbaanista miljööstä vuorille, lähempänä linnoitukselle, joka on siinä, tapahtuipa  pienissä elämissämme mitä tahansa. Siinä ne ovat ja tulevat olemaan. 

Huhtikuussa:

Vierailuja meille ja me muualle. Olimme pikkulomalla Cordobassa, jossa aurinko helli. Siellä se uskomaton Mezquita ja meille toistaiseksi Espanjan paras leikkipuisto. Miten mukavaa onkaan istua junassa ja matkustaa eteenpäin.

Oli helleperiodi, jolloin ajoin kainalokarvat, lakkasin varpaankynnet ja pesin villasukat. Kuvittelin ne jo hautaavani kaapin perukoille, kunnes tuli hyinen takapakki. Loppua kohden on taas lämmennyt. Tuntuu tutulta, on kuin kotimaassa kesällä. 

Appelsiinipuiden kukat huumaavat tuoksullaan. En tiennyt sitä.

Ystävän vierailun lomassa kuuntelin flamencoa ja jazzia. Istuin lasillisilla. Tuuletuin.  

Kotilennot hankittu, loppuloma buukattu, tavarankuljetus suunniteltu. Kaikki se kiristää vähän rintaa.

Ostin tänään punaisia pelargonioita ja mieheni kanssa samanlaiset silmälasit. Huh, päätä huimaavaa. Pelakuut eivät ole olleet koskaan suosikkejani, eivät lainkaan, ja onneksi emme sentään samanlaisia tuulipukuja! 

Kukkien pitäisi kuulemma kasvaa rönsyillen alaspäin ja väri näyttää kyllä istuvan pikkuruiselle parvekkeelle. Pihiys minussa rajoitti valtavien ja hurmaavan sävyisten hortensioiden hankintaa, olemmehan tässä osoitteessa kukkia ihailemassa enää kaksi kuukautta. 

Ne silmälasit sitten hivenen hiertävät mieltä, myönnän. Eihän pariskunnalla nyt samanlaisia pokia sentään ole, eihän kenelläkään. Meillä nyt on. Eivät ole kuitenkaan samanväriset, sentään. Sanon itselleni vielä, että huh.