Mies on ollut täysipäiväisesti isyyslomalla nyt kolme viikkoa. Ihanana hoitamassa ruokahuoltoa ja toisena sylinä pikkuruiselle sylivauvallemme. Elo on ollut seesteistä, vaikkakin nyt on pikkuruisemme vatsaa väännellyt kovin. Kurjaa. Pieni vaikeroi naama punaisena ja ruttuisena. Vyöhyketerapiaa vai mitäköhän tähän?
Iso Kuu on huomionkipeä ja suloinen, touhukas. Suuri hirviö ja känkkäränkkä vierailee kyllä säännöllisesti. Kuu oli sairaalasta hakumatkalla bussissa opettanut dadalleen sanoja lauluun olipakerranpienipahanoitakänkkäränkkänimeltään..
Olemme saaneet vieraita hiljakseltaan, olleet kotona, kävelyillä, kaupungissakin tavaralossa pyörähtämässä, tänään ravintolalounaalla koko perheen voimin.
Yöpöydälläni olevat kirjapinot eivät ole edenneet, kuten ei Miehenkään työpöydälle kasautuneet. Totesin tänään kirjastokäynnillä, että voin kyllä tässä elämäntilanteessani sivuuttaa tyystin viikon laina-ajan bestsellers-pikalainat ja videot. Ei ehdi. Ei jaksa.
Mielessä pyörii ja kihelmöi kyllä neulonta, pipot ja villatakit, tuubihuivit ja polvivillasukat. Pitäisiköhän vinkata tilausta mummin suuntaan, kun tässä olotilassa ja aikavarannossa tuntuvat jäävät taas ideointi- ja unelmointitasolle? Olen väsynyt, mutten lopenuupunut. Siis perusäitiysolotila, eiks joo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti