se seesteisyydestä

Kuva: Kuu, 3 vuotta

Tänään palattiin Kuun kanssa ajassa muutama kuukausi takapakkia: sellainen uhmakohtaus että äidillä kädet ja pää ja sydän ja hermot kohmeessa. Kiikutin (raahasin) lasta leikkipuistosta kotiin kaameassa pyryssä samanaikaisesti, kun hän päätti huutaa suu vaahdossa, nenä räkää valuen, heittäen kenkänsä ja hattunsa lumihankeen. En halua kotiin. Pysähdy! Kotiovelta huutava lapsi sisään ja vaunut romppeineen jäivät seisomaan pyryyn tunniksi pariksi. Huh. Onneksi Ruu oli jäänyt Isosiskon kanssa kotiin päiväunilleen. Isoveljen huutoa jatkui puolisen tuntia sisällä toppahaalarissa läpsien ja repien vaaatteista vauvaa kantevaa äitiään. Ei puhettakaan jäähypaikalla pysymisestä. Vihdoin rauhoittumisen jälkeen hän vaipui uupuneeseen uneen ja sitten se känkkäränkkä tuli uudelleen vierailulle syystä ettei saanut sitä mitä halusi (jäätelöä nyt heti).

Tulipas kirjattua tämäkin perhe-elämän episodi. Niin, en osannut hallita hermojani. Niin, tuli itsekin siinä huudettua. Niin, otteet olivat turhan kovat raahatessa rimpuilevaa lasta lumipyrystä sisätiloihin. Toivon ettei orastava flunssa tuosta hullaannu. Toivon että 3-vuotiaamme ei traumaannu. Toivon että känkkäränkät pysyvät poissa. Joohan.

Iltapuuhien jälkeen Kuu halusi ensi kertaa omaan huoneeseensa, omaan sänkyynsä nukkumaan. Kolme kuukautta sitten pikkuveljen synnyttyä hän lahjoitti vanhan sänkynsä vauvalle ja sai uuden "isojen poikien" sängyn leikkihuoneeseensa. Kolme kuukautta hän kuitenkin on halunnut aina nukahtaa ja nukkua välissämme. Eikä siitä ole otettu paineita. Nyt puolen tunnin päästä huoneesta kuului vaimeasti: äiti, musta tuntuu ettei täällä ole hyvä. Yritetään siis toisena iltana uudestaan. Perhepetimme toimii ihan hyvin.