Pyöräilyt ovat toistaiseksi jäissä. Huhtikuu alkoi sakeassa pyryssä. Sain kuitenkin ennen sitä lopulta siistittyä parvekkeemme, aseteltua lautalaatat ja narsissit ruukkuihin. Nyt ne ovat taas valkoisen peitossa.
Kuu on innoittunut vitseistä. Niitä pitää latoa vuorotellen ja kaiken aikaa. Repertuaarinsa on jo aikamoinen. Piti käydä netistä surffaamassa lisää hauskuuksia, kun oma vitsivarasto rajoittuu siihen yhteen aika huonoon. Mummin vuosikymmenten vakiovitsi "itämailla...." on nyt myös jatkanut matkaansa uuteen mieleen. On mahtavaa seurata miten lapsen luovuus poikii juttuihin uusia ratkaisuja. Laukaisujen perään tulee heti sit "Oliks huono?" ja päälle hillitöntä kikatusta. Myös Ruu hekottaa helposti. Taputukset ja rytmitykset, irvistykset ja piilossa-leikit aikaansaavat hyvän mielen.
Olen viime päivinä inspiroitunut erityisesti Chimamanda Ngozi Adichien novelleista ja Fatoumata Diawaran musiikista. Ah, saapuivat sieluun taas aikaisemman elämäni Afrikan tunnelmat. Viikonloppuna kuulin myös pihalta pulujen hukertelua. Se äänimaailma tuo mieleeni aina vahvasti työmatkojen alkuillat Keniassa. Sen tunteen, kun on palannut majapaikkaan raskaan päivän jälkeen, aurinko laskee, sinistyy ja hämärtyy, ilma on sakea ja pysähtynyt, olotila uupunut, aika levähtää ja miettiä tapahtunutta. Melankolinen, mutta läsnäoleva tunne. Haikea olo.
Katsoimme viikonloppuna miehen kanssa pari filmiä lasten kuukahdettua yöunille tarpeeksi varhain. Vastakkaiset illat Stig Larsson -trillerin ja Dalai Lama -dokumentin ääressä. Jälkimmäinen sai minut haaveilemaan matkasta Intiaan. Olisipa tulevaisuudessamme mahdollista matkustaa Dharamsalaan miesteni kanssa... Ehkä sitten kun Pikkuruummekin on tolkkuisessa iässä, viiden vuoden päästä? Olisipa mahdollista herätä Himalajan valoon, tutkia maailmaa yhdessä pienten miesteni ja sen isoimman rakkaani kanssa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti