Kuukauden tauko kirjoittamisessa merkitsee kuukautta kovin mukavassa vierassumassa. Saimme ensin mummin ja papan kymmeneksi päiväksi. Ah, sitä auttavien aikuisten määrää. Sitten ystäväperheen pikkuvierailulle ja heti perään Kuun parhaan kerhokaverin perheineen kolmeksi päiväksi. Se tiesi liki kolmea viikkoa lomailua ja paikkojen tiirailua turistin perspektiivistä. Mannaa. Saimme lomassa pari parisuhdeiltaakin ihan kahdestaan, minä kokonaisen vapaapäivän vuorilla ja illan huikeaa flamencoilua. Nyt koittaa arki. Huomenna on herättävä tietoisesti varhaisempaan puuronkeittoon ja patistettava pieni poika taas kouluun.

Viime päivät ovat olleet kosteita ja koleita joten tänään, kun aamu valkeni kirkkaana, tuntui kuin uusi vuodenaika olisi jo täällä. Puistoillessa sai takin jo riisua, terassit olivat kansoitettuja. Mekin lähdimme rutiineista poiketen vielä pienelle iltakävelylle.

Viime päivinä olemme Miehen kanssa olleet koukussa tv-sarjaan. Se on uutta meille, joilla Suomessa ei ole töllötintä lainkaan. Tanskalainen poliittinen draama on kuitenkin nyt vain niin hienosti tehty, henkilöhahmot jäävät elämään ajatuksiin ja tapahtumakulut ovat viihdyttäviä. Borgenia löytyi eiliseen asti ladattuna myös netissä, joten olimme Areenan ohella katsoneet toista tuotantokautta jo puoliväliin asti, kunnes eilinen iltasessio tyssäsi alkuunsa. Lataukset olivat youtubesta poistettu tanskalaisen tuotantoyhtiön vaatimuksesta, tietenkin. Nyt siis odotamme uusimpia käänteitä kuuden viikon päästä vasta yleisradion aikatauluissa, vai.. Mies tuossa juuri löysi Tanskan television nettisivuilta nähtävissä jo kolmennen tuotantokaudenkin. Mitenköhän tuo tekstittämätön sujuisi? Synopsis tuli nyt luettua englanniksi eli juonen käänteet ovat tiedossa. Hmmm, mitenköhän se vaikuttaa katsomiskokemukseen.

Sataasataaropisee, saanpahan kivat kumisaappaani käyttöön. Pyykkivuori sen kuin kasvaa samoin kuin jätekasat katujen kulmissa. Ensimmäistä ei viitsi pyörittää puhtaaksi, kun vaatteiden kuivaaminen sateen sattuessa kestää ja kestää sisätiloissakin. Jälkimmäiseen on syynä jo viikkoja jatkunut roskakuskien lakko. Jätevuoret alkavat olla jo käymisprosessissaan. Paikoin ne ovat vallanneet jalkakäytävät ja lemu on kaamea. Ne vetävät hiljaiseksi. Muistuttavat kuluttamisen kauheudesta, siitä scifileffasta, jossa hukuttiin jätteisiin. Kuukin pohti päivänä eräänä, että mitä jos ne eivät tulekaan töihin ja sitten kaikkialla on vain roskapusseja.

Me olimme viikko sitten päiväretkellä vuorilla. Toiveina oli leikkiä lumella, tehdä lumiukko, syödä lounasta vuoristokylässä ja katsastaa paikkaa, joskos sinne voisi mennä hiihtelemään sitten, kun mummi ja pappa saapuvat tänne vierailulle. Hankin lapsille lapaset. Kuu pohti etukäteen miten se lumiukko rakennettiinkaan. Bussimatka kesti 45 minuuttia ja olimme 2100 metrin korkeudessa sijaitsevassa laskettelukeskuksessa. Kylää ei ollut. Oli vain hiihtoturisteja varten rakennettuja palveluja. Luntakaan ei oikeastaan ollut. Rinteissä kyllä ja cabin-hisseillä olisi varmastikin päässyt lumiseen maisemaan asti. Mutta "kylässä" oli aika karua. Keskusaukiolla oli ehkä puolen metrin korkuinen jäinen kasauma, jossa lapset kuitenkin hieman leikkivät. Minä olin ainoa, jolle tuli pienoinen kutina päästä edes kerran sinne suksille, hissillä ylös kohti huippuja.

Hankimme sitten vuosikortit tiedepuistoon, vaikka aikaamme täällä on jäljellä ilmeisesti enää 4 ja puoli kuukautta. Paikka on niin mieletön. Neljä kertaa Heureka (?). Leikkipaikkoja lapsille, tekemistä ja tutkimista ja näkemistä vaikka miten paljon kaikenikäisille. Olimme innokkaina menossa sinne tänäänkin, mutta kuume pysäytti esikoisemme. Sitkeä kaveri sanoi voivansa ihan hyvin, vaikka mittari kainalossa näytti miltei 39 astetta.  

Aikaamme täällä on jäljellä ilmeisesti enää 4 ja puoli kuukautta. Niin.

Kiukkujen, huutokohtausten, huitovien ja kaikenlaista heittelevien käsien ja tiukkojen hammasten puremisten ohella on pakko kirjata nämä perhe-elämän helmet:

* 4-vuotias joka toistaa rakkauden tunnustustaan säännöllisesti. Viime yönäkin pissalle herätessään hän kuiskasi korvaani "äiti mä rakastan sua".

* 1-vuotias joka herää pilkkopimennettyyn aamuun lauleskelemalla, hyräilemällä korkealla ja kirkkaalla äänellään. Hän töpsöttelee unen pöpperössä ja hymyilee aina niiiiin hurmaavasti. 

Hei, nyt hän heräsi juuri päikkäreiltään, kuuluu lauleskelua makuuhuoneesta. Heihei blogi!

Meillä on kamerat täynnä kuvia, mutta turha niitä jäädä odottelemaan. Tulevat tänne sitten kun ehtivät tai sitten kun keskityn valkkaamaan ja latailemaan.

Vuoden aloitus on sujunut leppoisasti. Joka päivä on paistatellut siniseltä taivaalta, muutamana päivänä ollaan kuitenkin velttoiltu sisätiloissa miltei pimeän tuloon saakka. Olemme olleet vapaalla. Mies ei ole lähtenyt työnsä ääreen. Olemme nukkuneet makeasti majassa, päiväpeitto viritettynä niin romanttisiin sängynpäätyihin. Olemme korkeintaan tehneet päiväkävelyn lähikulmille. Kerran oltu puistotreffeillä, jotka olivatkin piristävät.

Loppiainen oli täällä se suuri juhla, ainakin lapsille. Mekin lähdimme loppiaisaattona hyvissä ajoin etsimään kadun varsilta paikkaa, josta seurata kaupungin läpi kulkevaa karnevaalikulkuetta ja ilotulitusta. Kolmen itämaantietäjän ohella autojen lavoilla oli jos jonkinmoista hahmoa heittelemässä karkkeja. Eturivissä sai todellakin väistellä ja saada silti osumia otsalohkoon. Kuu oli niin tohkeissaan. Onneksi repustamme löytyi hedelmäpussi, jonne hän sai kerättyä saaliinsa: hirmuisen määrän paikallisten yritysten sponsoroimia nameja, joita hän sai napostella hartaasti.  

Nyt on arki jälleen ja minulla jalassa alesta hankitut huopaiset sisätossut. Nyt eivät kohmetu varpaat, ei. Kova yritys on ollut myös hankkia alennuksesta pojille uudet kengät. Eilinen kauppareissu kaatui siihen, että Kuu näki unelmiensa spiderman-tossut, sellaiset vilkkuvatkin vielä. Huh, mennytkö jo se aika, jolloin äiti sai pukea pienokaiset oman maun mukaisesti.  

Vuoden viimeiset hetket ovat tässä. Saimme juuri skype-puhelun Suomesta ystävien uudenvuodenjuhlista, joista vain me kuulemma puutuimme. Me nautimme nyt puolestaan Miehen laatimaa erinomaista tapas-illallista kahden. Pojat nukahtivat jo tunteja sitten. Emme ole saavuttaneet paikallista rytmiä sen suhteen. Iloitsemme, kun lapset hiljenevät unten maille iltaysiltä. Silloin alkaa aikuisten aika. Mutta parvekkeelta voimme seurata, miten juuri silloin lastenvaunuja lykitään bulevardeilla, ollaan menossa illallisille. Meillä siis tiskataan iltapuurolautasia. 

Joulu meni. Saimme poikien isosiskon viikoksi vieraisille. Kävimme vihdoin sisällä kaupungin päämonumentissa, maan kävijämääriltään suurimmassa turistinähtävyydessä ja, ah, ihastuin. Kohde oli huikaisevan kaunis pienine detaljeineen. En muista koskaan ennen mykistyneeni niin kovin vastaanmoisen maineen omaavassa kohteessa. Useinhan nähtävyyksien elämykset ovat kaupallisuuden ja ihmismassan turmelemia, mutta nyt ei ollut pahin turistisesonki ja päivä oli aurinkoinen, lämmin (yli 20astetta) ja me viritettyinä mukavalle taajuudelle. Oli Miehen vuosipäivä ja alla makoisa aamiaisbrunssi. 

Joulusaunassa kävimme arabialaisessa kylpylässä, jonne sain vinkattua Mieheltä joululahjakäynnin hierontoineen. Tunnelmallinen, rauhallinen, ylellinen paikka. Jouluaterioimme, joulutonttukin jätti oven taakse kassillisen lahjoja ja voi sitä lasten pakettiriemua, vaikka olimme maltillisia niiden määrän suhteen.

Olimme päiväretkillä vanhoissa kaupunginosissa. Nautimme lasillisia aurinkoisilla terasseilla, vaelsimme tuntemattomia kujia, nautimme terassilounaita pitkän kaavan mukaisesti. Siskon kanssa kuuntelimme paikallista jazz-jamittelua. Mies ja tytär kävivät kuuntelemassa flamencoakin. Pääsin Mieheni kanssa ensimmäistä kertaa kahden tapas-baareihin. Voi, vuoden mukava viimeinen viikko! 

Täällä potkiskellaan syksyn pudottamia lehtiä marmoribulevardilla, jonne on ripustettu puista puihin tyylikkäitä liloja jouluvaloja. Tuovat mieleen yinin ja yanin. Aukioille on pystytetty joulutorikoppeja, joiden taustaseinillä tanssivat lumiukot. Kotiin asti kantautuu bulevardilla esiintyvien katusoittajien joulujazz. Kaksi romanimiestä soittelee kuhmuisella bassolla ja jollakin trumpetin tyyppisellä ihan kohtalaisesti. Olemme paistaneet pipareita jo kahdesti. Eilinen pipari-hedelmäkarkki-kokeiluerä levisi tyystin pellille, josta suunta oli suoraan roskikseen. Loput taikinasta paistuivatkin sitten ihan perinteisinä kukkina ja sydäminä. Maut olivat kohdillaan. Pöydällämme odottaa koristeitaan pieni joulutuija, vieressä peltipurkeissä kaksi hyasinttia. On siis reilu viikko jouluun.

No, päivitykset:

* Ruu miltei juoksee, kovaa yritystä veljen perässä.

* Ruu menee verhon taakse leikkimään kukkuuta ja sitten kikattaa. On flirtti!

* Ruu vei tänään roskia olohuoneen lattialta keittiön roskikseen, kun niin pyysin. On se sitten käsittämätöntä, hih.

* Ruu se kiipeilee. Unohda vessan ovi auki: löydä poika seisomasta vessanpöntöltä. Unohda keittiön ovi auki: siellä se pieni työntää tuolia tiskipöydän ääreen, josta pääsee kiipeilemään hyville apajille, njamnjam. Erityisen kiinnostava on sitten tuo jenkkijääkaappi. Ovi auki näin vain ja ajatella, juuri sopivalla korkeudella koko kylmiökattaus järkkäiltävänä. Ja on muistettava, että ruokapöydän tuolit tulee kaataa kumolleen, jos ei halua pienen kiipeävän seisomaan siihen pöydälle. 

* Kulta Kuuni tuskailee edelleen. Jutustelee päivittäin asioita Suomesta. On tosi tiedostunut, että sitten kesällähän me palataan takaisin. Mä inhoan koulua. Eihän sellaista kuuluisi kuulevan 4-vuotiaan suusta? On pedagogiikka täällä vaan tyystin erimaata ja kilpailuviettinen esikoiseni ei siedä sitä ettei osaa kaikkea ja heti (!), eikä olekaan aina se ensimmäinen.

Taidetaan pakata perheen pienimmälle joululahjapakettiin tomaattimurskatetra. Se oli tämän päivän hittilelu.

Täällä on leivottu pizzaa ja piparkakkuja, korvapuusteja ja itsenäisyyspäiväksi kookoskakkuakin. Olen hermoillut keittiössä, kuten aina ennenkin. Kaikki on kuitenkin aina syöty. 

Aamutuimaan on kylmää, vaikka päivänpaiste levittääkin vielä lämpöään. Olen ajatustasolla miettinyt joulunviettoa. Listoja olen tehnyt, mutta toteutuspuoli totutusti viipyilee. Kuu piirsi eilen joulumenuunsa. Tiedossa olisi vihannessoppaa, piparminttukoukkutikkareita ja sieniä. Piparkakkutalokin oli piirretty lintuperspektiivistä.

Kävelin eilen poikien kanssa kaupungin laidalle Lidliin ostamaan glühweinia ja laksitsia. Original Finland luki mustan pussin päällä. Maistui ihan pandalta. Illalla juotiin saksalaista maustejuomaa ja nyt ovat hampaat laksitsitöhnäiset.

Tänään pakottaa niskoja ja selkää. Eilinen lihasrelaksoija on vetänyt veltoksi. On viljeltävä vain aurinkoisia ajatuksia.

Tein sitten joulukalenterin lapsille. En olisi uskonut. Tässä sitä ollaan. Taittelin lehden sivuista pieniä pussukoita, jotka narulla ja pyykkipojilla eteisen seinälle roikkumaan. Kuu sitten tänä aamuna ensi tuimaan löysi numero ykkösen. 

Viikon aikana olemme kaivaneet kaikki villaiset asusteet käyttöön. Sormet ovat jo aamutuimassa kohmettuneetkin. Eilen vierailimme Kuun kanssa kahden 3-vuotissynttäreille lähikylään bussimatkan päähän. Saimme lainaksi pinnasängyn, joka odottaa tuossa ruuvien kiristämistä. Huomenna siis kiinalaiseen sekatavarakauppaan, josta takuuvarmasti löytyy myös ikean kalustekiristimiä, luulen. 

Ruu tunnistaa itsensä, nenänpäänsä ja meidät perheenjäsenetkin. Pylly hytkyy aina kun jostain kuuluu rytmiä. Hakee äitiään tanssimaan erityisesti silloin, kun isoveli katsoo Sherlock Jakkia. Jotakin siinä alkutunnarissa. Ruu kantaa kirjoja syliin ja istahtaa aina mielihyvin niitä katsomaan. Pallot, koirat, kissat, hatut, kengät ja kaikki syötävät ovat erityisen kiinnostavia. Yökyöpeli -runot ovat molempien suosikkeja. Kuu lausuu useimmat ulkoa ja Ruu heristää sormea kun Mahtimummeli määrää ja laulaa Ooooo kuten Allakka pullakka munamakarooni. 

rannalla marraskuussa

Voisipa tehdä tradition: lounas rantaravintolassa marraskuussa. Pöytä olisi kannettuna ihan veden rajaan, vieressä savuaisivat avotulella tuoreet mustekalat. Lämpöä +19 astetta, tuuletonta ja rauhallista. Ruokailtuaan lapset leikkisivät omatoimisesti näköetäisyydellä. Ateria: Nam!

Lähdimme lauataina uusien tuttaviemme kanssa retkelle Välimeren rannalle. Lähimmälle kesti 50 minuuttia paikallisbussilla. Ei paha. Lasten kanssa juuri sopiva, leppoisa lauantai.

sanat

- Daa = tuolla, there

- Njam-njam = nälkä, jotain naminamia tekisi mieli
- Iiooo = Kiitos

- Oaaa = Hola!
- miimii = jossain näkyy kissa
- vövö = koira, tuolla!

Siinä sanavarastoa, jolla 1-vuotias pärjää ihan hyvin. Toki äittä, dada, aao ja kimeä kiljunta ovat edelleen hallinnassa. Ruu höpöttelee ja hupsuttelee mielellään, kun saa katsekontaktin. Kutiaa kyljistä ja kikattelee. Nauraa tilannekomiikalle, kun veli on piilossa verhon tai viltin takana. Nauraa mukana, kun muutkin nauravat. Syöttää ja syö veljensäkin puurot mielellään. Mandariinejä uppoaa parikin samantien. 

Saimme eilen lisää sosiaalista ympyrää. Tapasin kaksi suomalaista mammaa lapsineen lähipuistossa. Täällä asuu (ainakin) seitsemän 30-40-vuotiasta naista, jotka ovat viime vuosien aikana perheellistyneet. En ollut ajatellut kaipaavani tämän lyhyen oleskelumme aikana muihin suomalaisiin kontakteja, mutta olihan se mukavaa, kun mutkan kautta sain heidän yhteystietonsa. Lasten kanssa tapaamisissa keskustelut tuppaavat vain olemaan korkeintaan 30 sekunnin pätkiä. Kokonaiset lauseet ovat bueno, ja jos ehtii kuuntelemaan myös vastauksen/vastakommentin on tilanne muy muy bien!

lukossa

Potkupyöräilemässä lähipaseollamme silloin, kun kannatti varmuuden vuoksi varustautua kumisaappain ja sateenvarjoin.

Tämä maa on tänään lukossa, selitti Kuu skypen kautta papalle. Mekin päätimme aamulla olla menemättä kouluun, siitä Kuu oli erityisen iloinen. Päivä oli kaunis. Aamulla tietokone näytti samat +8 celciusta täällä kuin Helsingissäkin. Ero oli siinä, että täällä mittarin lukema nousi iltapäivällä +18, kun pohjoisessa se laski siitä neljä astetta lähemmäs nollaa.

Aamupäivällä lähdin poikien kanssa paseolle ja leikkipuistoon. Ihmisiä oli liikkeellä paljon. Osa selkeästi nauttimassa auringon säteistä ja vapaasta (palkattomasta) päivästä. Oli tuuleton, pysähtynyt olotila. Iltapäivällä täälläkin helikopterit hyrräsivät kaupungin yllä, banderollit liehuivat, pillit soivat, sadattuhannet ihmiset marssivat, vaativat oikeudenmukaisuutta. Ulkopuolisenakin on selvää, että tulevaisuuden näkymä on täällä useimmalla synkkä. 

Vaikka itsellä myös se usein kurkkua kuristaa. 

jazzjazz

Albaicinin leikkipuistossa, kun aurinko vielä lämmitti ja Alhambran valot syttyivät kaupungin ylle.

Taide-excursiolla

Vihdoin siellä ylhäällä, Alhambran muurilla, eräänä leppoisana sunnuntaina.

Se oli maalauksellista musiikkia. Alkoi oranssilla intensiivisellä taustalla, violetissa maailmassa kaksi valokeilaa. Tulenpunaisessa kaftaanissa Sosa; savunlilassa tiukassa paidassa ja farkuissa niinniin italialaisena Fresu. Musiikki värjäsi tilan ja tunnelman äärilaidasta toiseen. Värimaailmat vaihtuivat, valokeilat ja varjot tanssivat. Sosakin välillä pianonsa ääressä. Kaksi tuntia kului kuin inspiroivassa taidenäyttelyssä. Istuin parven piippuhyllyllä. Sieltä lintuperspektiivistä tuntui hyvältä tiirailla saapuvia ja poistuvia ihmisiä. Pääosin pareittain he tulivat. Kivan näköisiä tyyppejä. Tuntui hyvältä istua turvallisesti pehmeällä tuolilla, klassisessa teatterissa. Kenellekään ei tarvinnut koko aikana vastata mitään, kukaan ei kysynyt mitään. 

Kuu: Äiti, et sä voi mihinkään nyt keskiyöllä lähteä. Katso nyt, siellä on ihan pimeää.

Äiti: Älä huoli. Sehän on tuossa ihan kulman takana. Muistatko kans sen reitin, kun tänään käytiin ostamassa se lippu.

Kuu: Niin, mutta eihän siellä näe mitään.

Äiti: Lainaisitkohan mulle vaikka sun taskulamppua?

Kuu: Voi kun mä en tiedä missä se on. Eikä se ledi-lamppu kestä vettä.

Rakas sääpäiväkirja

Sierra Nevadan lumihuiput pyykinkuivausterassiltamme katsottuna.

1-vuotiaan aamuherätys

1-vuotias ja 4-vuotias lähipuistossamme, kun aurinko loi täydellisen valon poseeraamiselle.

On sadellut. (Sisäinen aurinkomme onneksi paistaa). Kosteus on hiipinut sisälle vanhaan taloon. Opettelemme lämmityssysteemin toimintaa ja odottelemme sitten kai hyperkallista sähkölaskua. Olemme siirtyneet koko poppoo vierasmakkariin nukkumaan. Se pysyy lämpimämpänä ja Ruun öinen yskä on rauhoittunut. On hyvä nukkua taas koko perhe samassa paikassa, sikinsokin lomittain. Ruu nukkuu melko hyvin. Ja kävelee, muutamia askelia vasta, mutta iloisin mielin harjoittelee vakaata etenemistä.

Mutta siitä säästä: sumuinen sade on tuntunut hyvältä. Me gusta. Se on leutoa. On usein arpomista viitsiikö sateenvarjoa avata laisinkaan. Sitä oranssia sateenvarjoa. Kaupunki näyttää melankoliselta, rauhoittavalla tavalla. Herättää muistikuvia kahdenkymmenen vuoden takaisesta Wienin talvestani. Olen ostanut myös uudet kumisaappaat. Pohdin perusmustien camperien perään, mutta otinkin sitten lilat. Se on haaveilun väri, unelmia keskelle vesilätäkköjä. Tuntui oikealta minulta. 

Olemme myös sosiaallistuneet askeleen verran perheenä. Olimme viikko sitten pizzalla yhdessä espanjalais-brittiläis-ruotsalaisen perheen kanssa. Neljäsosaisesti suomalaisenkin, kun perheen isän äiti on Lahdesta. Poikamme ovat koulussa samalla luokalla. 

Kielitaitoni ei kartu. Menee takapakkia, siltä tuntuu. Voin syyttää vain laiskuuttani. Kieltä ei opi opiskelematta. Edes hivenen joka ilta. Mutta näinä jokaisena iltana olen ollut lähinnä vain niin väsynyt, himoinnut auringonkeltaisten sukkakutimien ääreen tai keksinyt muuta sijaistekemistä. Muutaman kerran olen päässyt iltatuimaan tunniksi pariksi kirjastoon opiskelemaan. Silloin on tuntunut taivaalliselta talsia yksin iltaisia kaupungin katuja. Baarit täyttymässä, ihmiset hoitamassa arki-ilta-askareitaan. On ihan virkistävää olla ilman lastenvaunuja. Tuntuu vähän alastomalta kyllä.

Olen menossa tänään konserttiin, yksin. Yli vuoden tauon jälkeen iltameno, itse järjestettynä, itsekseni yläparvelle istumaan. Siellä täytyy sulkea silmät ja tunnustella. Parin korttelin päässä olevassa teatterissa on jazz-festarit ja italialais-kuubalainen duo esiintymässä. Kutkuttaa.

Kävimme korkealla. Kiitos Miehen, joka sellaisena takkuisena sunnuntai aamunani teki sen päätöksen puolestani että nyt lähdetään. Tehtiin pikapakkaus ja pieni yhden yön retki Sierra Nevadan valkeisiin pikkukyliin. Matkattiin paikallisbussilla kaksi tuntia serpentiiniteitä ylöspäin. Tunnin jälkeen molemmat pojat oksensivat, ihan peräkanaan, onneksi vuorotellen. Mies istui bussin penkillä pienempi oksennetussa sylissään ja minä pyyhin vessapaperilla pienokaisiani. Sitten pienet nukahtivat, molemmat. Poistuttiin bussista siinä ensimmäisessä kylässä ja löydettiin se halpa yösija. Istahdettiin lounaalle kylän keskusaukealle. Aurinko paistoi, ilma oli syksyisen raikasta ja kirpeää. Lämmitti kuitenkin niin, että aamulla puetut fleecet sai kuoria. Maleksittiin. Syötiin viinipypäleitä suoraan köynnöksestä. Istahdettiin kukikkaalle kattoterassille iltapäiväkahveelle ja kakulle. Edessä aukeni se avara maailma. Yövyttiin totaalisessa pimeydessä ja hiljaisuudessa. Seuraavana päivänä ihanan kattoterassilounaan jälkeen napattiin paikallisbussi siihen kauimmaiseen kylään, jonne on palattava. Sitten kun mieli kaipaa taas kirkastusta. Poikani osoittautuivat kunnon matkamiehiksi. Kyllähän sitä nyt banaani-matkaevään jälkeen ihkaoikeassa vuoristoradassa saattaa ilmetä pientä pahoinvointia. Mitä pienistä.

Viimeaikaista: 

Ruu kävelee. Nousee ylös naama aurinkona, heittää pallon, ottaa perään askelmia ja pyllähtää hihkuen alas tukevalle lattialle. Pallon potkimistakin on treenaillut. Nyt, 1v ja 12 päivää vanha kiljukillemme. Kova pusuttelija, suukot lentävät. 

Olen ollut toista päivää tyystin imettämättä, nukkunut isomman kanssa nyt jo viikon toisessa makuuhuoneessa ja Mies on hoitanut pienemmän yörauhoittelut. Yöt menevät kerta kerralta paremmin. Mutta voi haikeus ja kaipaus, eroahdistusta eteenkin tällä äidillä. Ruun ensimmäisen elinvuoden olen ollut ihan vieressä muutaman tunnin menojani lukuunottamatta, nukkunut aina kosketusetäisyydellä ja aamuisin herännyt useimmiten hänen tökkäykseensä ja sulattavaan hymyyn. Elämä etenee näin niinä pieninä irtiottoina eteenpäin.  

Kuusi viikkoa etelän auringon alla, vain muutamana päivänä on ollut pilvistä, kolmena sadellut. Vietin poikien kanssa juuri vajaan viikon vanhempieni vuokraamassa huoneistossa keskellä aurinkorannikkoa. Sieluuni jäi vain se näkymä parvekkeelta merelle, joka oli tyyni. Pysähtynyt, rauhoittava näköala. Mieltä palkitsi poikien ilonkiljahtelut uima-altaassa ja hiekkalinnoituksia tehdessä. Nyt on kaupunkiarki jälleen päällä.

Olen saattanut 4-vuotiaan kouluunsa. Kävelen kiireenvilkkaa kaupungin keskustasta kahden kilometrin päähän lähiöön, jossa koulu sijaitsee. Pientä jännittää, pelottaa. Puhelee miten koulun pihan puiden kuoret häntä pelottavat, koulutehtävät kiusaavat yms. Ope kuulemma kumittaa hänen harhailevat kynäviivansa, jotka eivät pysy ihan ruodussaan. Kuu on jäänyt nyyhkyttäen luokkaan. On selkeästi stressaavaa olla ymmärtämättä, puhumatta koko viisi tuntinen koulupäivä. Voih, kyllähän se kuukausien päästä helpottaa, kun kieli avautuu ja ystävyyssuhteita syntyy. Toivon.

Aamuruuhkassa meininki on päällä aivan kuin missä tahansa päin maailmaa vain. Onko täällä syvä lama vai. Ulkopuolisen silmin kaikki pyörii, kulkee radallansa. Ihmiset istuksivat katukuppiloissa, kiirehtivät korot kopisten toimistoihinsa. Toinen puoli väestöstä kai sitten vasta availee silmiään ja pohtii elämänmenojaan ja tulevaisuuksiaan työttöminä. On mahdotonta tietää mitä ihmisten mielissä pyörii, kun ei kieltä ymmärrä.

Tänään on lokakuu ja ulkona +22, aurinkoista, täydellinen päivä kuljeskeluun ja istuskeluun. Olimme kahdesti tapaksilla, sitten leikkipuistossa, käyskentelimme lähibulevardia pitkin. Mies kokkasi keittoa, paistoin pannaria. Olemme nauttineet uuden levysoittimemme tuomasta musiikista. Ruu se kirkuu edelleen, mutta nauttii silminnähden musiikista, mistäpäin tahansa sitä kuulee, se hiljentää ja hytkytyttää. Niin se kai tuossa iässä on, en vain muista esikoisen näin vahvasti reagoineen musiikkiin. 

Kielikurssini, hmm. Se hurjasti maksanut on alkanut kankeasti. Ensimmäisenä päivänä olin poissaolevana rannikolla, toisen päivän jälkeen menin vaihtamaan alemmalle tasolle. Tuntuu että yksinkertaisetkin lauseet ja sanat ovat kaikonneet mielestäni. Jään kakistelemaan. Kolmaskin koulupäivä on takana, eikä nyt uuden ryhmän opettaja tuntunut oikealta ja suunnitelman mukainen lastenhoidon lennosta vaihto ei sitten onnistunutkaan niin sujuvasti. Katsotaan.

Kävin tänään turisti-infossa kyselmässä vuoristokylistä. Kaipaisin vuoristoilmaan, ylös ja avaraan tilaan. Pieni retki, voi onnistuisipa. Tai sitten merenrannalle, costa de la luz houkuttelisi. Sen autiot hiekkarannat ja tuulen tuiverrus. Vielä näin lokakuussa saattaisi olla ilmojakin. Mistäs se on kiinni. 

Poikani:

- Kuu kipuilee kynän ja tehtävien kanssa. En halua oppia uutta kieltä, haluan puhua vain suomea. En tykkää sellaisista kouluista, joita ei voi lopettaa. Kesällä Suomessa sitten unohdan koko espanjan kielen.

- Ruu täyttää muutaman päivän päästä 1-vuotta. Se pistää hiljaiseksi. Vauva-aika oli jo. Mihin se meni? 

katto pään päällä

Kotikatu ranskalaiselta parvekkeeltamme kuvattuna.

Kotikatua

Nurkan takana

Löydä Kuu rientämässä kohti bulevardin päässä pilkottavaa leikkipaikkaa.

Uusi maa, uudet (väliaikaiset) raamit perhe-elämälle.

Olemme asettautuneet pieneen kolmioon ihan kaupungin keskustaan. Rauhallinen pikkukuja, vanha talo, joka on rempattu uuteen uskoon muutama vuosi sitten. Sen ranskalaisilta parvekkeilta näkee toiseen suuntaan vilkkaan kävelybulevardin, toisessa suunnassa siintää kukkulan laella linna, joka lienee hotellina. Vastapäinen seinä muistuttaa parkkihallia. Valkeni vasta myöhemmin, että se onkin jonkin herätysliikkeen kirkko. Sinne kokoontuu tiistaisin, keskiviikkoisin ja lauantaisin iltamiin äänekästä porukkaa. Sen marmorijulkisivun seinänrakosissa kotoilee lepakoita ja puluja Kuun suureksi riemuksi. Muutoin viistosti vastapäisessä talossa majailevaa ajoittain äänekästä ja kiivasta perhe-elämää lukuunottamatta alue on rauhallinen ja hiljainen. Kiljukillemme pitää äänentasoa yllä. Kotimme on sopiva, meille. Vaalea ikea-sisustus ihan ookoo näin lapsiperheen näkökulmasta. Suurempia neliöitä olisi työläämpää siivota. Lastenrattaiden työntäminen Albaicinin kapeilla ja sokkeloisilla kujilla rappusia ylösalas, ei kiitos, ei nyt. Sitten kun poikamme ovat itsenäisesti käveleviä, sitten haluaisin kyllä nauttia aamukahvini kattoterassilla, josta avautuisi Alhambra ja Sierra Nevada. Realistisesti nyt, näköaloja sitten fiilistelykävelyillä. 

Pian on täällä kuukausi täynnä. Lähikaupat on kartoitettu, leikkipuistotkin kartalla, uusia kujia ja kuvakulmia vielä löytyy. Uuden alku on kihelmöivän jännittävää. Yllättävää myös miten nopeasti sitä kuitenkin tilanteeseen ja olotilaan tottuu. Herätyskirkon torjuvaan julkisivuun on tottunut. Kävelybulevardit, aukiot, suihkulähteet, tapas- ja jäätelöbaarit nurkan takana ovat muuttuneet arkipäiväisiksi. Pesukoneethan ne täälläkin pyörivät ja ruokahuollon on pelattava. Vaalea marmorilattia on lakaistava ja kai olisi mopattavakin päivittäin kuten kunnon espanjalainen kotirouva tekee. Meidän lattiaamme on jo tullut Kuun oksennusroiskejälkiä, jotka eivät tunnu lähtevän sitten millään irti. 

Kuu on kipuillut ja kaipaillut kavereitaan. Kielimuuri on korkea ja täällähän kaikki yli 3-vuotiaat ovat jo päivät kouluissaan. Leikkipuistot ovat päiväsaikaan tyhjiä. Viime viikolla pelastukseksemme löysimme päiväkotimaisen "koulun", jossa hän saa sosiaallistua kolme päivää viikossa, viisi tuntia kerrallaan. Paikka tuntui nostalgisen tutulta. Ihmiset tuntuivat hyviltä. Miljööltään tuulahdus tuttua kenialaista tunnelmaa. Kuu sujahtaa jo sujuvasti punavalkoruudulliseen koulupaitaansa (tai mekkoahan se mielestäni muistuttaa). Rakas, hän täytti 4-vuotta. 

Kuvia on. Kamerassa. Lataamatta koko kesä. Kyllä ne sieltä tulevat, putkahtavat esiin kuten toivottavasti espanjakin sisältämme joku päivä. Kielikurssimme alkavat viikon päästä.

kodittomina, uusi alullaan

Kun kaapissa olleet materiat on karsittu ja pakattu pahvilaatikoihin, kun ne on ladattu täpötäyteen vinttiin ja kellariin, kun matkalaukut ovat jo pullollaan, kun Mies jo skypettelee helteisestä maasta, kun olen itse ollut itkun partaalla, lopen uupuneena, kaikesta omistamastani materiasta ahdistuneena, on nyt aika pyyhkiä mieli. On aika aloittaa jotakin uutta. Alaselkää kiristää. Silmiä kirvelee. Uuden alku, kuitenkin. Erilainen arki koittaa seuraavien yhdeksän kuukauden ajan.

Päivitykset kahden kuukauden ajalta: Kesä meni välillä sateisessa mökissä, useinmiten kotisaaren leikkipuistoissa, tulevaa pähkäillessä, vuokralaisia etsiskellessä ja kielikurssilla istuessa. Kieli jäi vielä oppimatta, mutta kodissamme pitää kotiaan nyt kolme nuorta tyttöä. Ensi kertaa vanhempiensa luota pois muuttaneina, huijui. Tuntuu oudolta, myönnän, että hieman pelottaa. Eilen soitin kotini ovikelloa, asunnossa tuoksui jo erilaiselta. Superpuhtaaksi jynssätyssä kodissamme näytti niin avaralta ja valoisalta. Ihastuin siivottuun ja tavaroista karsittuun asuntoon uudelleen. Onpa mukavaa saada siihen nyt välimatkaa. Tuntuupa jo mukavalta kotiutua sinne takaisin yhdeksän kuukauden kuluttua, kun ensi kesä koittaa.

Lapset ne ovat kasvaneet.

Ruu jo

* virnistelee, on ilopoikamme!

* kävelee tukea pitäen, on niin vikkelä että!

* kiipeilee olohuoneen sohvalle ja nojatuolille istumaan/seisomaan

* kiipeää rappusia ylös ja peruuttaa hienosti alas, lempipuuhaa.

* on niin vietävän suloinen kymmenkuukautinen!

Kuu jo

* vietti eilen hieman aikaistettuna 4-vuotissynttäreitään. Läsnä vuokratussa kerhotilassa oli 19 lasta ja 18 aikuista ja mukavaa oli. Tarjoilut päätettiin uupuneena googletellen edellisenä iltana.

Minä se
* täytin ympäripyöreät vuodet ja mies järjesti tiukassa aikataulussa yllätysjuhlat. Läsnä perhe ja ystäviä vuosienkin takaa, ihanassa kirjakaupan kellarissa. Iltapäivän keskeisinä tunteina. Olin sanattoman kiitollinen.

Kiitos oman äidin, ihanan ystävän ja veljentytön, ilman heitä eivät viime päivät olisi pysyneet kasassa. Ilman lastenhoitoapua, kuurausapua, leivonta-apua, oi, missä olisinkaan.

Nyt vanhempieni eteinen on täynnä matkatavaroitamme. 80 kg 4:ssä laukussa kyllä paukkuu. Pian koittaa se aamuyö, jolloin lapset herätetään ja kiikutetaan pimeässä kohti lentokenttää. Auringon nousun myötä pilvien päältä lennetään sitten kohti etelää.

hiljaiselolla, kovalla äänellä

Kuukausi kulunut:

* Kolmen viikon espanjan alkeiskurssi vei ajan (ja energiankinko, no?), pian jatkuu, si!

* Kodin vuokraaminen siellä ja eteenkin täällä hermostuttaa. Missä on se kiva perhe, jonka koti voisi olla meillä ensi talvena? Hei, tervetuloa tänne.

* Huh! Materian määrää vintillä, kellarissa, kaappien kätköissä, pölyttyneenä mielessä. Toista viikkoa vaatekaapin sisältö siroteltuna nyssäköihin ja kaatuviin kasoihin. Ne eivät katoa, vaikka taikoja yrittäisi tehdä. Energiapiikkiä odotellessa on ollut parempi kaikota puistoon.

* Paistatellen, mökkeillen, puistoruokaillen, rannalla kiipeilylaivan ääressä seisten, tuulten tuiverrellessa, jätski/pvä.

* Juhannus tuli, meni. Heinäkuu tuoksuu juuri nyt parhaimmalta: tuore nurmi, villiruusut, syreenit, merituuli, lämmin hiekka ja kallio. On täysikuukin vielä tuossa ikkunan takana. Voi, hitsit.

* Kuu on suvereeni kiipeilijä, roikkuu telineessä hurjasti kuin paraskin pikku apina.

* Ruu liikkuu tyylikkäästi ryömien, hytkyttää nelinkontin, nousee istumaan ja tukea vasten seisomaan. Kipuilee puhkeamassa olevia hampaitaan. Höpöttää ja ättättää. Ihan selvästi HUUTAA: ÄITÄ! AATO! Voluumilla. Komennolla. Kiljuen. Kyllä tämä kakkonen osaa tilansa ottaa. Tämän äidin äänen sietokyky tuntuu olevan äärirajoilla. Ja ai, Ruu se hymyilee ja kikattaa sitten vallattomasti.

kevät on kesä jo

 Luonto on heleä, hetki sitten helteinen, nyt kolea. Sellainen kotimaan kesä.

Vietin pari viikkoa sitten mummin ja poikien kanssa kaksi yötä mökillä. Pikkuruu oli ensimmäistä kertaa pidemmällä automatkalla ja istui sitten molempina iltoina mökkisaunan ämpärissä iloisesti loiskien ja läiskien. Elettiin viikonloppu lasagnella, katsottiin pikkukaupungin balettikoululaisten (ja serkkutytön) esityksiä ja Kuu viipotti elementissään sisään-ulos samoissa kuteissa. En oikeasti muista, että olisin näiden 40-vuoteni aikana nähnyt sitä tuttua mökkimaisemaa niin keväisenä. Olenhan ollut siellä joskus vappua viettämässä, mutta tuo toukokuun puolivälin heräävä luonto tuntui uudelta. Niityt olivat orastavina, mielikuvien huojuvat voikukkapellot ja havisevat haavat tulevat sitten vasta kuukauden päästä. 

Rantapuistossa on ollut jo kesän tuntua, maailma oli kylässäkin viikko sitten. Festarit jäivät vain harmillisen lyhyeksi visiitiksi hurjan väenryntäyksen vuoksi. Koin pienoista haikeutta.

Viimeisiä viikkoja on kuitenkin leimannut tietoisuus tulevan syksyn muutoksesta. Konkretiaa, vihdoin. On aika puhdistaa vintti ja mieli. Pakataan koti matkalaukkuihin. ...ja sinne vintille ja kellarivarastoon, toivottavasti ei sentään vuokrattuun lisätilaan, eihän... Materian määrä ja mahti, huh. Tuntuu että sen alle hautautuu. On jo aikakin setviä ja seuloa.