Ostin tänään punaisia pelargonioita ja mieheni kanssa samanlaiset silmälasit. Huh, päätä huimaavaa. Pelakuut eivät ole olleet koskaan suosikkejani, eivät lainkaan, ja onneksi emme sentään samanlaisia tuulipukuja! 

Kukkien pitäisi kuulemma kasvaa rönsyillen alaspäin ja väri näyttää kyllä istuvan pikkuruiselle parvekkeelle. Pihiys minussa rajoitti valtavien ja hurmaavan sävyisten hortensioiden hankintaa, olemmehan tässä osoitteessa kukkia ihailemassa enää kaksi kuukautta. 

Ne silmälasit sitten hivenen hiertävät mieltä, myönnän. Eihän pariskunnalla nyt samanlaisia pokia sentään ole, eihän kenelläkään. Meillä nyt on. Eivät ole kuitenkaan samanväriset, sentään. Sanon itselleni vielä, että huh.

Tulin juuri elokuvista. Menimme naisseurassa tapaksille ja katsomaan uusinta Almodovaria. Hippii, ajattelin, mutta todellisuus olikin hienoista kulttuurishokkia. Emmehän menneetkään autenttiseen tapas-baariin ja tunnelmalliseen elokuvateatteriin. Menimme kauppakeskukseen: periamerikkalaisesti kaupungin laidalle parkkipaikkojen ympäröimälle peltoaukealle pystytettyyn valtavaan rakennelmaan, joka huokui kaupallisuutta joka suuntaan. Väkeä riitti. Istuimme ensin toista tuntia tuoppien ja pikkusämpylöiden ääressä kauppakeskuksen hurjassa hälinässä. Olen ääniherkkä. Sitten riensimme elokuvasaliin nro 5. Samapa tuo siis missäpäin länsimaista maailmaamme olemmekaan, samanlaiselta se tuntuu, näyttää, maistuu ja kuulostaa. Melutaso oli kyllä nyt *10 suomalaiseen vastaavanlaiseen miljööseen verrattuna.

Se elokuva oli minulle varsinainen kielikylpy. Ymmärsin murto-osan puhutusta, kaikki alapäävitsit (kuulemma) ja kielen kiemurat hujahtivat ohitseni, joten keskityin visuaaliseen maailmaan ja viihdyin. Sitä riitti silmien iloksi. Snr A:lla on aina ah niin taitavat ad:t. Tämä uusin oli ultrakevyt komedia, mutta ihmeekseni katsomosta kuului vain vähäistä kikatusta. Sali oli aikalailla tyyni. Ei ollut kyseessä suuren ohjaajan merkityksellinen mestarityö, mutta eipä se nyt minua haitannut. Oli mukavaa vain katsella rauhassa kuvakulmia, värikylläisyyttä, puvustusta, näyttelijöiden habituksia, ilmeilyjä ja huphuphupaa. 

Mielenkiintoista oli myös mennä bussilla uuteen ympäristöön kaupungin toiselle laidalle. Siellä oli ränsistyneempää, enemmän graffiteja, huoltamattomia leikki- ja pelikenttiä, mutta sivukujilla oli joukoittain lapsia leikkimässä ja pelaamassa jalkapalloa. Siinä vieressä sitten lähikylien autot jonottivat markkinoiden mekkaan.

Joo, tahtoo kuitenkin toistekin ulkoilemaan.

¡AATO! 

amppu

apla

puu

appu

oppu

¡anna!

että

tuutu tuutu maa maa, auva auva maa maa

mm.

Maaliskuussa on tihutellut monta päivää putkeen. Tänä talvena kuulemma eniten naismuistiin.

Ja me olemme sairastelleet sitkeää influenssaa. Ensin isompi poika ja sitten pienempi ja minä ja Mieskin: peräkanaa ja päällekkäin. Huh, kun on kurjaa sairastaa vanhempina samanaikaisesti, kun lapset ovat jo noususuunnassa. Saa tökkiä aamulla sitä, kumpi lähtee keittämään puurot, kumpi saa levätä kipuilunsa pois. Minulla ovat korvat toista viikkoa lukossa.

Kävimme kaiken keskellä myös kaupunkilomalla Sevillassa. Matkustimme mukavasti junalla ja kiersimme kaupunkia kolme päivää. Mies kulki juuri silloin kuumeillen, mutta urheana perässä. Kaupunki kuitenkin viehätti, päivät olivat aurinkoisia ja pienet miehet osoittivat jälleen kuinka reippaita reissaajia ovatkaan. Kuu oli matkalla elementissään. Teki apartementoksessamme illan tullen "töitä turisti-infossa" piirtäen karttaan kynällä erinäisiä reittejä.

Leivoin pääsiäisen kunniaksi sitruunatortun ja huomenna on luvassa suklaamunan etsintää. Siinäpä on se pääsiäinen täällä, vaikka Kuu on ehdotellut jo ajat sitten, että koti pitäisi koristella pääsiäisen kunniaksi orjantappurakruunuin, pupuin ja noita-akoin. Olemme kuitenkin jo käyneet parina iltana katsomassa paikallisia pääsiäiskulkueita. Kaikki kirkot haluavat ulkoiluttaa koristeltuja patsaitaan, torvet soivat ja rummut pärisevät, joukkoa johtavat eriväriset kaapupukuiset huppupäät, patsasta kantavat harteillaan kymmenet miehet ja sen huojuvan patsaan perässä kipsuttaa mustiin pukeutuneita naisia korkeilla kipikopikengillään käsissään metrin pituiset kynttilät. Tuota on harjoiteltu jo muutama kuukausi yöaikaan kotikadullamme. Paraikaa kaikuu erityisen voimakas töttöröttöttöö-soitanta lähibulevardiltamme. Miksiköhän koko traditio tuntuu niin pönöttävältä ja militaristiselta, torvetkin epävireisiltä?

Helmikuu päättyi maakunnan yleiseen vapaapäivään ja meillä hitaaseen aamuun, jolloin herättyämme hihkuimme hämmästyneinä ikkunanäkymiä: yltympäriinsä 10 cm:n lumikuorrutus ja ilmassa klassisen hiljalleen leijailevia jättikokoisia lumihiutaleita. Kuu oli ennätysnopea puuronsyöjä ja pukija, jotta pääsi laittamaan ensi kertaa jalkaansa tänne saakka tuodut välikausihaalarinsa ja saderukkasensa (ei täällä kellään paikallisella nyt sellaisia ole) ja sitten paseoille pyörittelemään lumipalloja. Puoleenpäivään mennessä maassa olikin jo 10 cm:n loska ja iltapäivän aurinko kuivatti loputkin pois. Vapaapäivän saldoon kertyi myös kahvilakäyntejä kahdesti ja bussiretki tapaamaan muita suomalaisia viereisen kylän peuhapaikkaan, joka yllätti kyllä myönteisesti. Ruu valloitti. Hihkui ja kikatti ja ryntäili tohkeissaan isompien perässä. Toinen poski omenanpunaisena.

Tänään me tiedepuistoilimme ja Miehen maukkaan päivällisen (pitkästä aikaa itämaisia vaikutteita) jälkeen iltakävelimme vanhassa kaupungissa. Menimme bussilla kukkulan laelle ja sieltä lorvailimme uusia reittejä ja kapeita kujia alas, pysähdyimme näköalapaikoille ja turistiputiikkeihin. Nyt istun uusi lämmin villatakki yllä. Mukaan tarttui myös hattu korvaamaan sen harmaan Sisiliasta hankitun lempilippalakin, joka jäi syksyllä jonnekin Alpuharraan.

Kuukauden tauko kirjoittamisessa merkitsee kuukautta kovin mukavassa vierassumassa. Saimme ensin mummin ja papan kymmeneksi päiväksi. Ah, sitä auttavien aikuisten määrää. Sitten ystäväperheen pikkuvierailulle ja heti perään Kuun parhaan kerhokaverin perheineen kolmeksi päiväksi. Se tiesi liki kolmea viikkoa lomailua ja paikkojen tiirailua turistin perspektiivistä. Mannaa. Saimme lomassa pari parisuhdeiltaakin ihan kahdestaan, minä kokonaisen vapaapäivän vuorilla ja illan huikeaa flamencoilua. Nyt koittaa arki. Huomenna on herättävä tietoisesti varhaisempaan puuronkeittoon ja patistettava pieni poika taas kouluun.

Viime päivät ovat olleet kosteita ja koleita joten tänään, kun aamu valkeni kirkkaana, tuntui kuin uusi vuodenaika olisi jo täällä. Puistoillessa sai takin jo riisua, terassit olivat kansoitettuja. Mekin lähdimme rutiineista poiketen vielä pienelle iltakävelylle.

Viime päivinä olemme Miehen kanssa olleet koukussa tv-sarjaan. Se on uutta meille, joilla Suomessa ei ole töllötintä lainkaan. Tanskalainen poliittinen draama on kuitenkin nyt vain niin hienosti tehty, henkilöhahmot jäävät elämään ajatuksiin ja tapahtumakulut ovat viihdyttäviä. Borgenia löytyi eiliseen asti ladattuna myös netissä, joten olimme Areenan ohella katsoneet toista tuotantokautta jo puoliväliin asti, kunnes eilinen iltasessio tyssäsi alkuunsa. Lataukset olivat youtubesta poistettu tanskalaisen tuotantoyhtiön vaatimuksesta, tietenkin. Nyt siis odotamme uusimpia käänteitä kuuden viikon päästä vasta yleisradion aikatauluissa, vai.. Mies tuossa juuri löysi Tanskan television nettisivuilta nähtävissä jo kolmennen tuotantokaudenkin. Mitenköhän tuo tekstittämätön sujuisi? Synopsis tuli nyt luettua englanniksi eli juonen käänteet ovat tiedossa. Hmmm, mitenköhän se vaikuttaa katsomiskokemukseen.

Sataasataaropisee, saanpahan kivat kumisaappaani käyttöön. Pyykkivuori sen kuin kasvaa samoin kuin jätekasat katujen kulmissa. Ensimmäistä ei viitsi pyörittää puhtaaksi, kun vaatteiden kuivaaminen sateen sattuessa kestää ja kestää sisätiloissakin. Jälkimmäiseen on syynä jo viikkoja jatkunut roskakuskien lakko. Jätevuoret alkavat olla jo käymisprosessissaan. Paikoin ne ovat vallanneet jalkakäytävät ja lemu on kaamea. Ne vetävät hiljaiseksi. Muistuttavat kuluttamisen kauheudesta, siitä scifileffasta, jossa hukuttiin jätteisiin. Kuukin pohti päivänä eräänä, että mitä jos ne eivät tulekaan töihin ja sitten kaikkialla on vain roskapusseja.

Me olimme viikko sitten päiväretkellä vuorilla. Toiveina oli leikkiä lumella, tehdä lumiukko, syödä lounasta vuoristokylässä ja katsastaa paikkaa, joskos sinne voisi mennä hiihtelemään sitten, kun mummi ja pappa saapuvat tänne vierailulle. Hankin lapsille lapaset. Kuu pohti etukäteen miten se lumiukko rakennettiinkaan. Bussimatka kesti 45 minuuttia ja olimme 2100 metrin korkeudessa sijaitsevassa laskettelukeskuksessa. Kylää ei ollut. Oli vain hiihtoturisteja varten rakennettuja palveluja. Luntakaan ei oikeastaan ollut. Rinteissä kyllä ja cabin-hisseillä olisi varmastikin päässyt lumiseen maisemaan asti. Mutta "kylässä" oli aika karua. Keskusaukiolla oli ehkä puolen metrin korkuinen jäinen kasauma, jossa lapset kuitenkin hieman leikkivät. Minä olin ainoa, jolle tuli pienoinen kutina päästä edes kerran sinne suksille, hissillä ylös kohti huippuja.

Hankimme sitten vuosikortit tiedepuistoon, vaikka aikaamme täällä on jäljellä ilmeisesti enää 4 ja puoli kuukautta. Paikka on niin mieletön. Neljä kertaa Heureka (?). Leikkipaikkoja lapsille, tekemistä ja tutkimista ja näkemistä vaikka miten paljon kaikenikäisille. Olimme innokkaina menossa sinne tänäänkin, mutta kuume pysäytti esikoisemme. Sitkeä kaveri sanoi voivansa ihan hyvin, vaikka mittari kainalossa näytti miltei 39 astetta.  

Aikaamme täällä on jäljellä ilmeisesti enää 4 ja puoli kuukautta. Niin.

Kiukkujen, huutokohtausten, huitovien ja kaikenlaista heittelevien käsien ja tiukkojen hammasten puremisten ohella on pakko kirjata nämä perhe-elämän helmet:

* 4-vuotias joka toistaa rakkauden tunnustustaan säännöllisesti. Viime yönäkin pissalle herätessään hän kuiskasi korvaani "äiti mä rakastan sua".

* 1-vuotias joka herää pilkkopimennettyyn aamuun lauleskelemalla, hyräilemällä korkealla ja kirkkaalla äänellään. Hän töpsöttelee unen pöpperössä ja hymyilee aina niiiiin hurmaavasti. 

Hei, nyt hän heräsi juuri päikkäreiltään, kuuluu lauleskelua makuuhuoneesta. Heihei blogi!

Meillä on kamerat täynnä kuvia, mutta turha niitä jäädä odottelemaan. Tulevat tänne sitten kun ehtivät tai sitten kun keskityn valkkaamaan ja latailemaan.

Vuoden aloitus on sujunut leppoisasti. Joka päivä on paistatellut siniseltä taivaalta, muutamana päivänä ollaan kuitenkin velttoiltu sisätiloissa miltei pimeän tuloon saakka. Olemme olleet vapaalla. Mies ei ole lähtenyt työnsä ääreen. Olemme nukkuneet makeasti majassa, päiväpeitto viritettynä niin romanttisiin sängynpäätyihin. Olemme korkeintaan tehneet päiväkävelyn lähikulmille. Kerran oltu puistotreffeillä, jotka olivatkin piristävät.

Loppiainen oli täällä se suuri juhla, ainakin lapsille. Mekin lähdimme loppiaisaattona hyvissä ajoin etsimään kadun varsilta paikkaa, josta seurata kaupungin läpi kulkevaa karnevaalikulkuetta ja ilotulitusta. Kolmen itämaantietäjän ohella autojen lavoilla oli jos jonkinmoista hahmoa heittelemässä karkkeja. Eturivissä sai todellakin väistellä ja saada silti osumia otsalohkoon. Kuu oli niin tohkeissaan. Onneksi repustamme löytyi hedelmäpussi, jonne hän sai kerättyä saaliinsa: hirmuisen määrän paikallisten yritysten sponsoroimia nameja, joita hän sai napostella hartaasti.  

Nyt on arki jälleen ja minulla jalassa alesta hankitut huopaiset sisätossut. Nyt eivät kohmetu varpaat, ei. Kova yritys on ollut myös hankkia alennuksesta pojille uudet kengät. Eilinen kauppareissu kaatui siihen, että Kuu näki unelmiensa spiderman-tossut, sellaiset vilkkuvatkin vielä. Huh, mennytkö jo se aika, jolloin äiti sai pukea pienokaiset oman maun mukaisesti.  

Vuoden viimeiset hetket ovat tässä. Saimme juuri skype-puhelun Suomesta ystävien uudenvuodenjuhlista, joista vain me kuulemma puutuimme. Me nautimme nyt puolestaan Miehen laatimaa erinomaista tapas-illallista kahden. Pojat nukahtivat jo tunteja sitten. Emme ole saavuttaneet paikallista rytmiä sen suhteen. Iloitsemme, kun lapset hiljenevät unten maille iltaysiltä. Silloin alkaa aikuisten aika. Mutta parvekkeelta voimme seurata, miten juuri silloin lastenvaunuja lykitään bulevardeilla, ollaan menossa illallisille. Meillä siis tiskataan iltapuurolautasia. 

Joulu meni. Saimme poikien isosiskon viikoksi vieraisille. Kävimme vihdoin sisällä kaupungin päämonumentissa, maan kävijämääriltään suurimmassa turistinähtävyydessä ja, ah, ihastuin. Kohde oli huikaisevan kaunis pienine detaljeineen. En muista koskaan ennen mykistyneeni niin kovin vastaanmoisen maineen omaavassa kohteessa. Useinhan nähtävyyksien elämykset ovat kaupallisuuden ja ihmismassan turmelemia, mutta nyt ei ollut pahin turistisesonki ja päivä oli aurinkoinen, lämmin (yli 20astetta) ja me viritettyinä mukavalle taajuudelle. Oli Miehen vuosipäivä ja alla makoisa aamiaisbrunssi. 

Joulusaunassa kävimme arabialaisessa kylpylässä, jonne sain vinkattua Mieheltä joululahjakäynnin hierontoineen. Tunnelmallinen, rauhallinen, ylellinen paikka. Jouluaterioimme, joulutonttukin jätti oven taakse kassillisen lahjoja ja voi sitä lasten pakettiriemua, vaikka olimme maltillisia niiden määrän suhteen.

Olimme päiväretkillä vanhoissa kaupunginosissa. Nautimme lasillisia aurinkoisilla terasseilla, vaelsimme tuntemattomia kujia, nautimme terassilounaita pitkän kaavan mukaisesti. Siskon kanssa kuuntelimme paikallista jazz-jamittelua. Mies ja tytär kävivät kuuntelemassa flamencoakin. Pääsin Mieheni kanssa ensimmäistä kertaa kahden tapas-baareihin. Voi, vuoden mukava viimeinen viikko! 

Täällä potkiskellaan syksyn pudottamia lehtiä marmoribulevardilla, jonne on ripustettu puista puihin tyylikkäitä liloja jouluvaloja. Tuovat mieleen yinin ja yanin. Aukioille on pystytetty joulutorikoppeja, joiden taustaseinillä tanssivat lumiukot. Kotiin asti kantautuu bulevardilla esiintyvien katusoittajien joulujazz. Kaksi romanimiestä soittelee kuhmuisella bassolla ja jollakin trumpetin tyyppisellä ihan kohtalaisesti. Olemme paistaneet pipareita jo kahdesti. Eilinen pipari-hedelmäkarkki-kokeiluerä levisi tyystin pellille, josta suunta oli suoraan roskikseen. Loput taikinasta paistuivatkin sitten ihan perinteisinä kukkina ja sydäminä. Maut olivat kohdillaan. Pöydällämme odottaa koristeitaan pieni joulutuija, vieressä peltipurkeissä kaksi hyasinttia. On siis reilu viikko jouluun.

No, päivitykset:

* Ruu miltei juoksee, kovaa yritystä veljen perässä.

* Ruu menee verhon taakse leikkimään kukkuuta ja sitten kikattaa. On flirtti!

* Ruu vei tänään roskia olohuoneen lattialta keittiön roskikseen, kun niin pyysin. On se sitten käsittämätöntä, hih.

* Ruu se kiipeilee. Unohda vessan ovi auki: löydä poika seisomasta vessanpöntöltä. Unohda keittiön ovi auki: siellä se pieni työntää tuolia tiskipöydän ääreen, josta pääsee kiipeilemään hyville apajille, njamnjam. Erityisen kiinnostava on sitten tuo jenkkijääkaappi. Ovi auki näin vain ja ajatella, juuri sopivalla korkeudella koko kylmiökattaus järkkäiltävänä. Ja on muistettava, että ruokapöydän tuolit tulee kaataa kumolleen, jos ei halua pienen kiipeävän seisomaan siihen pöydälle. 

* Kulta Kuuni tuskailee edelleen. Jutustelee päivittäin asioita Suomesta. On tosi tiedostunut, että sitten kesällähän me palataan takaisin. Mä inhoan koulua. Eihän sellaista kuuluisi kuulevan 4-vuotiaan suusta? On pedagogiikka täällä vaan tyystin erimaata ja kilpailuviettinen esikoiseni ei siedä sitä ettei osaa kaikkea ja heti (!), eikä olekaan aina se ensimmäinen.

Taidetaan pakata perheen pienimmälle joululahjapakettiin tomaattimurskatetra. Se oli tämän päivän hittilelu.

Täällä on leivottu pizzaa ja piparkakkuja, korvapuusteja ja itsenäisyyspäiväksi kookoskakkuakin. Olen hermoillut keittiössä, kuten aina ennenkin. Kaikki on kuitenkin aina syöty. 

Aamutuimaan on kylmää, vaikka päivänpaiste levittääkin vielä lämpöään. Olen ajatustasolla miettinyt joulunviettoa. Listoja olen tehnyt, mutta toteutuspuoli totutusti viipyilee. Kuu piirsi eilen joulumenuunsa. Tiedossa olisi vihannessoppaa, piparminttukoukkutikkareita ja sieniä. Piparkakkutalokin oli piirretty lintuperspektiivistä.

Kävelin eilen poikien kanssa kaupungin laidalle Lidliin ostamaan glühweinia ja laksitsia. Original Finland luki mustan pussin päällä. Maistui ihan pandalta. Illalla juotiin saksalaista maustejuomaa ja nyt ovat hampaat laksitsitöhnäiset.

Tänään pakottaa niskoja ja selkää. Eilinen lihasrelaksoija on vetänyt veltoksi. On viljeltävä vain aurinkoisia ajatuksia.

Tein sitten joulukalenterin lapsille. En olisi uskonut. Tässä sitä ollaan. Taittelin lehden sivuista pieniä pussukoita, jotka narulla ja pyykkipojilla eteisen seinälle roikkumaan. Kuu sitten tänä aamuna ensi tuimaan löysi numero ykkösen. 

Viikon aikana olemme kaivaneet kaikki villaiset asusteet käyttöön. Sormet ovat jo aamutuimassa kohmettuneetkin. Eilen vierailimme Kuun kanssa kahden 3-vuotissynttäreille lähikylään bussimatkan päähän. Saimme lainaksi pinnasängyn, joka odottaa tuossa ruuvien kiristämistä. Huomenna siis kiinalaiseen sekatavarakauppaan, josta takuuvarmasti löytyy myös ikean kalustekiristimiä, luulen. 

Ruu tunnistaa itsensä, nenänpäänsä ja meidät perheenjäsenetkin. Pylly hytkyy aina kun jostain kuuluu rytmiä. Hakee äitiään tanssimaan erityisesti silloin, kun isoveli katsoo Sherlock Jakkia. Jotakin siinä alkutunnarissa. Ruu kantaa kirjoja syliin ja istahtaa aina mielihyvin niitä katsomaan. Pallot, koirat, kissat, hatut, kengät ja kaikki syötävät ovat erityisen kiinnostavia. Yökyöpeli -runot ovat molempien suosikkeja. Kuu lausuu useimmat ulkoa ja Ruu heristää sormea kun Mahtimummeli määrää ja laulaa Ooooo kuten Allakka pullakka munamakarooni. 

rannalla marraskuussa

Voisipa tehdä tradition: lounas rantaravintolassa marraskuussa. Pöytä olisi kannettuna ihan veden rajaan, vieressä savuaisivat avotulella tuoreet mustekalat. Lämpöä +19 astetta, tuuletonta ja rauhallista. Ruokailtuaan lapset leikkisivät omatoimisesti näköetäisyydellä. Ateria: Nam!

Lähdimme lauataina uusien tuttaviemme kanssa retkelle Välimeren rannalle. Lähimmälle kesti 50 minuuttia paikallisbussilla. Ei paha. Lasten kanssa juuri sopiva, leppoisa lauantai.

sanat

- Daa = tuolla, there

- Njam-njam = nälkä, jotain naminamia tekisi mieli
- Iiooo = Kiitos

- Oaaa = Hola!
- miimii = jossain näkyy kissa
- vövö = koira, tuolla!

Siinä sanavarastoa, jolla 1-vuotias pärjää ihan hyvin. Toki äittä, dada, aao ja kimeä kiljunta ovat edelleen hallinnassa. Ruu höpöttelee ja hupsuttelee mielellään, kun saa katsekontaktin. Kutiaa kyljistä ja kikattelee. Nauraa tilannekomiikalle, kun veli on piilossa verhon tai viltin takana. Nauraa mukana, kun muutkin nauravat. Syöttää ja syö veljensäkin puurot mielellään. Mandariinejä uppoaa parikin samantien. 

Saimme eilen lisää sosiaalista ympyrää. Tapasin kaksi suomalaista mammaa lapsineen lähipuistossa. Täällä asuu (ainakin) seitsemän 30-40-vuotiasta naista, jotka ovat viime vuosien aikana perheellistyneet. En ollut ajatellut kaipaavani tämän lyhyen oleskelumme aikana muihin suomalaisiin kontakteja, mutta olihan se mukavaa, kun mutkan kautta sain heidän yhteystietonsa. Lasten kanssa tapaamisissa keskustelut tuppaavat vain olemaan korkeintaan 30 sekunnin pätkiä. Kokonaiset lauseet ovat bueno, ja jos ehtii kuuntelemaan myös vastauksen/vastakommentin on tilanne muy muy bien!

lukossa

Potkupyöräilemässä lähipaseollamme silloin, kun kannatti varmuuden vuoksi varustautua kumisaappain ja sateenvarjoin.

Tämä maa on tänään lukossa, selitti Kuu skypen kautta papalle. Mekin päätimme aamulla olla menemättä kouluun, siitä Kuu oli erityisen iloinen. Päivä oli kaunis. Aamulla tietokone näytti samat +8 celciusta täällä kuin Helsingissäkin. Ero oli siinä, että täällä mittarin lukema nousi iltapäivällä +18, kun pohjoisessa se laski siitä neljä astetta lähemmäs nollaa.

Aamupäivällä lähdin poikien kanssa paseolle ja leikkipuistoon. Ihmisiä oli liikkeellä paljon. Osa selkeästi nauttimassa auringon säteistä ja vapaasta (palkattomasta) päivästä. Oli tuuleton, pysähtynyt olotila. Iltapäivällä täälläkin helikopterit hyrräsivät kaupungin yllä, banderollit liehuivat, pillit soivat, sadattuhannet ihmiset marssivat, vaativat oikeudenmukaisuutta. Ulkopuolisenakin on selvää, että tulevaisuuden näkymä on täällä useimmalla synkkä. 

Vaikka itsellä myös se usein kurkkua kuristaa. 

jazzjazz

Albaicinin leikkipuistossa, kun aurinko vielä lämmitti ja Alhambran valot syttyivät kaupungin ylle.

Taide-excursiolla

Vihdoin siellä ylhäällä, Alhambran muurilla, eräänä leppoisana sunnuntaina.

Se oli maalauksellista musiikkia. Alkoi oranssilla intensiivisellä taustalla, violetissa maailmassa kaksi valokeilaa. Tulenpunaisessa kaftaanissa Sosa; savunlilassa tiukassa paidassa ja farkuissa niinniin italialaisena Fresu. Musiikki värjäsi tilan ja tunnelman äärilaidasta toiseen. Värimaailmat vaihtuivat, valokeilat ja varjot tanssivat. Sosakin välillä pianonsa ääressä. Kaksi tuntia kului kuin inspiroivassa taidenäyttelyssä. Istuin parven piippuhyllyllä. Sieltä lintuperspektiivistä tuntui hyvältä tiirailla saapuvia ja poistuvia ihmisiä. Pääosin pareittain he tulivat. Kivan näköisiä tyyppejä. Tuntui hyvältä istua turvallisesti pehmeällä tuolilla, klassisessa teatterissa. Kenellekään ei tarvinnut koko aikana vastata mitään, kukaan ei kysynyt mitään. 

Kuu: Äiti, et sä voi mihinkään nyt keskiyöllä lähteä. Katso nyt, siellä on ihan pimeää.

Äiti: Älä huoli. Sehän on tuossa ihan kulman takana. Muistatko kans sen reitin, kun tänään käytiin ostamassa se lippu.

Kuu: Niin, mutta eihän siellä näe mitään.

Äiti: Lainaisitkohan mulle vaikka sun taskulamppua?

Kuu: Voi kun mä en tiedä missä se on. Eikä se ledi-lamppu kestä vettä.

Rakas sääpäiväkirja

Sierra Nevadan lumihuiput pyykinkuivausterassiltamme katsottuna.

1-vuotiaan aamuherätys

1-vuotias ja 4-vuotias lähipuistossamme, kun aurinko loi täydellisen valon poseeraamiselle.

On sadellut. (Sisäinen aurinkomme onneksi paistaa). Kosteus on hiipinut sisälle vanhaan taloon. Opettelemme lämmityssysteemin toimintaa ja odottelemme sitten kai hyperkallista sähkölaskua. Olemme siirtyneet koko poppoo vierasmakkariin nukkumaan. Se pysyy lämpimämpänä ja Ruun öinen yskä on rauhoittunut. On hyvä nukkua taas koko perhe samassa paikassa, sikinsokin lomittain. Ruu nukkuu melko hyvin. Ja kävelee, muutamia askelia vasta, mutta iloisin mielin harjoittelee vakaata etenemistä.

Mutta siitä säästä: sumuinen sade on tuntunut hyvältä. Me gusta. Se on leutoa. On usein arpomista viitsiikö sateenvarjoa avata laisinkaan. Sitä oranssia sateenvarjoa. Kaupunki näyttää melankoliselta, rauhoittavalla tavalla. Herättää muistikuvia kahdenkymmenen vuoden takaisesta Wienin talvestani. Olen ostanut myös uudet kumisaappaat. Pohdin perusmustien camperien perään, mutta otinkin sitten lilat. Se on haaveilun väri, unelmia keskelle vesilätäkköjä. Tuntui oikealta minulta. 

Olemme myös sosiaallistuneet askeleen verran perheenä. Olimme viikko sitten pizzalla yhdessä espanjalais-brittiläis-ruotsalaisen perheen kanssa. Neljäsosaisesti suomalaisenkin, kun perheen isän äiti on Lahdesta. Poikamme ovat koulussa samalla luokalla. 

Kielitaitoni ei kartu. Menee takapakkia, siltä tuntuu. Voin syyttää vain laiskuuttani. Kieltä ei opi opiskelematta. Edes hivenen joka ilta. Mutta näinä jokaisena iltana olen ollut lähinnä vain niin väsynyt, himoinnut auringonkeltaisten sukkakutimien ääreen tai keksinyt muuta sijaistekemistä. Muutaman kerran olen päässyt iltatuimaan tunniksi pariksi kirjastoon opiskelemaan. Silloin on tuntunut taivaalliselta talsia yksin iltaisia kaupungin katuja. Baarit täyttymässä, ihmiset hoitamassa arki-ilta-askareitaan. On ihan virkistävää olla ilman lastenvaunuja. Tuntuu vähän alastomalta kyllä.

Olen menossa tänään konserttiin, yksin. Yli vuoden tauon jälkeen iltameno, itse järjestettynä, itsekseni yläparvelle istumaan. Siellä täytyy sulkea silmät ja tunnustella. Parin korttelin päässä olevassa teatterissa on jazz-festarit ja italialais-kuubalainen duo esiintymässä. Kutkuttaa.

Kävimme korkealla. Kiitos Miehen, joka sellaisena takkuisena sunnuntai aamunani teki sen päätöksen puolestani että nyt lähdetään. Tehtiin pikapakkaus ja pieni yhden yön retki Sierra Nevadan valkeisiin pikkukyliin. Matkattiin paikallisbussilla kaksi tuntia serpentiiniteitä ylöspäin. Tunnin jälkeen molemmat pojat oksensivat, ihan peräkanaan, onneksi vuorotellen. Mies istui bussin penkillä pienempi oksennetussa sylissään ja minä pyyhin vessapaperilla pienokaisiani. Sitten pienet nukahtivat, molemmat. Poistuttiin bussista siinä ensimmäisessä kylässä ja löydettiin se halpa yösija. Istahdettiin lounaalle kylän keskusaukealle. Aurinko paistoi, ilma oli syksyisen raikasta ja kirpeää. Lämmitti kuitenkin niin, että aamulla puetut fleecet sai kuoria. Maleksittiin. Syötiin viinipypäleitä suoraan köynnöksestä. Istahdettiin kukikkaalle kattoterassille iltapäiväkahveelle ja kakulle. Edessä aukeni se avara maailma. Yövyttiin totaalisessa pimeydessä ja hiljaisuudessa. Seuraavana päivänä ihanan kattoterassilounaan jälkeen napattiin paikallisbussi siihen kauimmaiseen kylään, jonne on palattava. Sitten kun mieli kaipaa taas kirkastusta. Poikani osoittautuivat kunnon matkamiehiksi. Kyllähän sitä nyt banaani-matkaevään jälkeen ihkaoikeassa vuoristoradassa saattaa ilmetä pientä pahoinvointia. Mitä pienistä.

Viimeaikaista: 

Ruu kävelee. Nousee ylös naama aurinkona, heittää pallon, ottaa perään askelmia ja pyllähtää hihkuen alas tukevalle lattialle. Pallon potkimistakin on treenaillut. Nyt, 1v ja 12 päivää vanha kiljukillemme. Kova pusuttelija, suukot lentävät. 

Olen ollut toista päivää tyystin imettämättä, nukkunut isomman kanssa nyt jo viikon toisessa makuuhuoneessa ja Mies on hoitanut pienemmän yörauhoittelut. Yöt menevät kerta kerralta paremmin. Mutta voi haikeus ja kaipaus, eroahdistusta eteenkin tällä äidillä. Ruun ensimmäisen elinvuoden olen ollut ihan vieressä muutaman tunnin menojani lukuunottamatta, nukkunut aina kosketusetäisyydellä ja aamuisin herännyt useimmiten hänen tökkäykseensä ja sulattavaan hymyyn. Elämä etenee näin niinä pieninä irtiottoina eteenpäin.