Taitinko...? Taitinko äiti litää...? TAITINKO ÄITI...? Ruu osaa. Pieni täytti 2-vuotta, häntä juhlittiin, hän lauleli ja puhalteli kynttilöitä. Hän jatkuvasti pälpättää (poikkeuksellisen paljon ja hyvin, sanoo neuvola täti, ja tämä äiti paisuu tästä ylpeydestä). Mielikuvitusleikit ovat nyt täällä. Ota vain äiti tättä iimapajjo. Ota vain kiinni. Mä oon konjuktööji. Tättä äiti lippu Toijajaan. Pieneni aloitti kerhoilun, hänelläkin on nyt elämää, jota tämä äiti ei tunne. Huoh. Saa kenties omia kavereita, ikäisiään, joita ei enää vain kaadeta kumoon tai nipistetä poskista. Äiti se puolestaan tuskailee työhön paluusta. Ah, tätä heräämistä ilman kelloa, elämistä miltei ilman ajantajua. Kadonnutta aikaa, ja tunnen suurta haikeutta.

Kuun tukka lyheni toimestani keittiösaksilla. Boheemista Viidakkopojasta tuli aika siisti. Hän ilmoitti, että haluaa harrastuksia sitten vasta teini-iässä. Hän on yltiö tunnollinen, luulen. Ahdistuu liioista neuvoista ja säännöistä, mutta kuuntelee ja tottelee tarkasti. Inhoaa kilpailua. Lukkiutuu vertailuista. Hän, joka on liikunnallisesti ja verbaalistikin hyvä. Pienoista perfektionismia, aistin. Voih. Hän se eilen yllätti luettelemalla pinosta tuttujen cd:iden ja kirjojensa joukosta juuri kirjastosta itselleni noutamani kirjan nimen. Ja sit tässä on joku Jää-kirja. 5-vuotiaani siis osaa nyt lukea. Kuulemma vasta vain isoja kirjaimia, väljästi kirjoitettuna, mutta kuitenkin.

Olemme mökillä toista yötä. Haravointia, on ollut ulkona touhuilua. Kipaisin pikkukaupungin kasvohoitajallakin. Toivonpa, että iho tästä elpyy ennen kuin joudun aikuisten ihmisten virallisille ilmoille. Aikuisiän näppyilyistä suoraan ryppyilyynkö? 

Vetäydyn lukemaan sitä Jäätä. Muut jo tuhisevat. Ulkona on mieletön tähtitaivas. Ja pimeys.

Pojat leikkivät keskenään, pienin arvuuttelee äiti, alvaa mitä? 

Olen ostanut aikuisen ihmisen lompakon ja antanut laitattaa itselleni prinsessakiharat ala Charlien enkelit. Huh. Kutrit suoristuivat lenkillä ja saunan lauteilla, onneksi. 

Luin juuri että tänään oli kansallinen korvapuustipäivä. Tietämättä teemasta meillä paistui kolme pellillistä puusteja, sellaisia kotitekoisia, kuivahkoja. Kuu niin tohkeissain.

Halajaisin huomenna kuuntelemaan Röyhkää, mutta tuskin rohkenen itsekseni.

Olen ollut viisi vuotta äiti. Niin vahva tunne, käsittämätön muutos elämässä. Hyvään ja vain hyvään. Koettelut ja kuohahdukset. Tyliin, tyliin. Ensikosketus ihmiseen, joka kasvoi sisälläni, on vahva muisto. Viisi vuotta sitten elimme vuorokausien eristyksissä keskittyen vain pienen ihmisen tarpeisiin. Oli tolkuttoman hieno ruska kätilöopiston ikkunoiden läpi katsottuna. Aurinkoa, ei kai näin kylmäkään vielä.

Tänään istuin tuokion rantapuistossa kasvimaan katveessa. Kauppaostokset vaunuissa, Ruu unessa. Onni oli lojua siinä kevyttoppatakki päällä. Sain päälleni rakeita, aurinkokin pilkisti. Tuuli toisaalla, oli kaksijakoinen ilma. Rauhaisaa.

Viikonloppuna juhlitaan. Siivousurakka, leivontaurakka. Naamani on ruvella. Niskaa ja hartioita kiristää. Toivon että Mies saisi uni- ja työvelkansa kuitattua. Eikö tämä tästä. Pysähdyn hetkiin.

Istuin elokuvateatterin aition pehmusteille kourissani lempeä latte. Suojissa sihahdettiin siideritkin auki. Mikä nautinto oli seurata hilpeää, viihdyttävää, ihastuttavaa, haltioittavaa, koskettavaa, surumielistä ranskalaista elokuvaa! Mikä onni ja ystävät.

Tapasin menneellä viikolla ihmisen viiden vuoden takaa. Palasin työtunnelmiin Afrikkaan. Tänään olen seurannut uutisoinneista terrorismia sillä tutulla suunnalla. Huokaisen. Tunnen raskauden sydänalassa.

Edellisen tapaamisen jälkeen menin luovuttamaan verta. Oli yhdestoista kerta, mutta edellisestä oli vierähtänyt seitsemän vuotta. Jonkin kerran muistan työmatkakarensseja, kaksi raskautta ja kahden lapsen imetykset, niin vuodet ne vierii.

Olen reippaasti aloittanut juoksemisen. Pieniä pyrähdyksiä, jotka tuntuvat hyvältä. Olen itseeni tyytyväinen. 

Tunnistan myös tarpeen: teatteriin. 

En voi olla pakahtumatta aamuherätyksiin, jolloin iloiset ja nauravaiset pikkusilmät tuijottavat siinä senttien päässä. Tänä aamuna minulta tiedusteltiin mooii, äiti heläs, mitä äiti kuuluu?

Pilipilin

Mies näppäilee kitaraa, hyvä merkki. Kyllä tämä tästä.

Kuun päiväkotihommat rullaa ja Ruu puhuu. Joka päivä hämmästyttää. Hymähtelee kuten minä ja toistelee aijaa ja noniin kuten minä. Hitsin hurmaava, hurjan kovatahtoinen ja kovaääninen tyyppi. Vaatii huuliharppua nukahtamiskaveriksi. Kyseli mittä kitala on, huuiaappu, kun katselimme sinfoniaorkesterin soittoa ruudusta.

Vietimme vuosijuhlaani aurinkoisella rannalla tomaattikeitton ja mutakakun ja lähipiirin kera. Puistopiknikkiä kerran toisenkin. Mieleenpainuvia retkiä kotisaaren kallioilla. Kiipeilyä ja keinuilua hiljaisella rannalla arkipäivisin. 

Isosisko lensi takaisin valtameren taakse. 

Kuun päiväkotielämän aloitus. 

Olin iltariennossa. Illallisella kahden viehättävän kanssa ja sitten muistikuvien vilskettä Manalassa. Virkistyin.

Pyöräilin tänään naapurikaupungin elokuvafestareille. Karkkipussit tyhjenivät jo polkiessa. Keli huikea. Elokuva oli seesteinen mykkäfilmi, traaginenkin satu espanjalaisittain. Kaunista, mutta hitsit kun taistelin loppuosan nuokkumistani vastaan. Loppukohtaus tuli hieman yllättäin, mitähän sitä edelsi.

Kesän viimeinen mökkeily oli osin sateen pitelyä sisätiloissa. Saimme Miehen kanssa myös kahdenkeskistä aikaa Tampereella. Tolkuttoman rankkasateen jälkeen söimme hyvin Berthassa. Istuimme sitten saliin seuraamaan Rakkautta ennen keskiyötä. Olisin voinut kuunnella ja katsella niiden viehättävien dialogia loputtomiin siinä hurmaavassa miljöössä, vaikken aiheesta huolimatta samaistunutkaan teemaan.

Kuu sai muutaman yön mökkeily-jatkoaikaa, me muut palasimme kaupunkiin. Yhden päiväuni-ikäisen kanssa elämä on kuin lemmen lomaa.

Pyöräilimme tänään jonottamaan etelä-amerikkalaisia ravintolapäiväannoksiamme ja palasimme kotirannalle korvapuusteille. Oli seesteistä, pienestä takavireestä aisti tulevan vuodenajan.

Viikon kohokohta: iltapäivän retki aarrekallioillemme. Pojat nauttivat niin luontoseikkailusta. Kaikki on kaunista. Lähellä.

Kiitos. 

Viikonloppuna olimme siellä missä kaikki muutkin. Menimme täpötäydellä lautalla Pihjajasaareen, jossa en ole koskaan nähnyt niin paljon väkeä. Kahvia ja munkkeja sai todella jonotella, samoin kuin makkaranpaistovuoroa. Parasta oli kuitenkin se pikainen näkymä ulapalle. Selkeä horisontti mykistää aina. Seurueiden pullot poksahtelivat ja kuplivan tuoksu levisi ohikulkevankin sieraimiin. Sitten seuraavana päivänä uimastadionilta ei ollut löytyä pyyhkeen kokoista paikkaa. Lasten allas kuhisi. Onneksi Kuun uudet oranssit kala-kellukkeet erottautuivat sopivasti massasta. Hän laski ensin puolituntia nonstop liukumäkeä, sitten seuraavan pomppi, doingdoing, allasta ympäri. Mielettömintä kuitenkin oli serkku-seura, "Pupuna" ja "Mahmud". Lähikallioillakin oli huikeaa seikkailla.

Tänään aistin selkeän rauhan. Valtaväestö on aloittanut työnsä ja päiväkotinsa. Rantapuisto oli hiljainen, tuuleton ja lempeä. Nautimme lounasvoileivät rannalla, Ruu nukahti sopivasti päiväunilleen ja istuin tuokion lepotuolilla latte ja kirja kädessä, ihan itsekseni, rauhallisena. Kuu vakoili ja raportoi säännöllisin väliajoin. Kesän hetki.

Viikko kaupungissa, viikko mökillä. Junayhtiön tarjoukset on hyödynnetty hyvin.

Palasimme juuri kaupunkiin. Siellä järven äärellä oli hellettä, miltei punaisia kuutamoita, tyyniä vedenpintoja. Söimme perheen voimin hampurilaisia ja rapuvoileipiä. Kuu oli erityisen innokas ravustaja (tuoreiden saldo 3 kpl) ja niiden ääressä ahertaja. Istuimme pimenevää iltaa terassilla. Kävimme musiikkijuhlilla ja, hui, miten herra Alanko innoitti ja inspiroi meitä keski-ikäistyviä. Kulttuuri teki hyvää.

Muuta saldoa:

- Kuu on suvereeni vedessä, hyppii laiturilta, uiskentelee spidermaninsa kainalossa pelotta ja kauas

- Ruu tekee saman perässä vuoden ja 10 kuukauden intensiviteetillä

- Kuu on sitten se Mainio Marjastaja

- Ruu söisi litrakaupalla vadelmia pensaista

- Kuu nikkaroi puuvaja-rakennushankkeen siivellä viisipiikkisen valaan

- Ruu puhuu kolmesanaisia lauseita, ja höpöttää jatkuvasti ja hyvin kuuluvasti

- Mies suunnittelee pitkällä tähtäimellä pientä luomuviljelmää ja heitteli ensimmäiset valkoapilansa mökin villiin viidakkoon

Pupuna!

Kuukausi kotona. Kuukausi kotoutumista. Kuukaudessa laatikoita on purettu, kirjahyllyt siirretty, huonejärjestys vaihdettu. Silti vielä niitä löytyy sieltä täältä, seiniä tyhjillään odottamassa kuvataidetta ja pöydille jo kertynyt elämisen kasoja, tuolien karmeille vaateröykkiöitä. Arki pyörii, tai vähintään kelautuu kankeasti eteenpäin. Miksi siellä muussa maassa siivosin säännöllisesti, lakaisin ja moppasin, mutta nyt en löydä sitä puhtia lainkaan?

Silti olemme:

- mökkeilleet

- uineet, polskineet, hyppineet järveen (Kuu etunenässä)

- olleet mustikassa

- viettäneet lemmenlomaa

- syöneet monet soppalounaat

- tavanneet kavereita leikkipuistossa

- retkeilleet linnoitussaarelle

- testanneet uutta pyöräilymuotoa

- katselleet purjelaivoja ja konsertteja ja Isosiskon esiintymistä

- Kuu skoottaillut yötä myöten

- Ruu ollut ensi kertaa yökylässä, reviiri on laajentunut, tahdon-voima ja äänenteho vahvistunut entisestään, huoh

MOO

Apl

Tjuu

Puuts

Pool

Kotona. Takaisin arjessa. Sitä toistin tänään muutamaan kertaan. Lentokoneella paikasta toiseen siirtyminen on hämmentävää. Äsken tuolla, nyt tässä. "Enjoy the moment here, You are soon there" kuten lentoyhtiö oli kirjannut penkkiensä taakse. Hetki sitten huristelimme kauniissa maisemassa huimia vuoristoteitä pitkin, aurinko paistoi ja tuuli tuiversi, polskimme turkoosissa allasvedessä ja kuohuavassa meressä. Tänään talsimme tihkusateessa tuttuja kotikatuja. Aamulla kotitalossa oli vesikatko. Siten suihku jäi väliin, hampaat pesemättä, kun tuli kiire neuvolaan. Lähileikkipuistossa sitten tunsi ajan seisahtumisen. Muutamat tutut kasvot, ne muutamat tervetulotoivotukset, samettiruusut ja Kiitos kun palasitte -kortti. Vireystila koheni.

Koti odotti meitä kyllä putiputipuhtaana. Nuoret vuokralaisemme eivät olleet kuitenkaan ihan hortonomeja. Kukat näyttivät siltä kuin eivät olisi saaneet vettä yhdeksään kuukauteen. Nyt nämä avarat huoneet ovat täyttyneet sekalaisista laukku- ja pakettikaaoksista. Koneellinen pyykkiä kuivuu telineissään keskilattialla. Tuntuu taas siltä ettei asioista ole helppoa ottaa kiinni. Lähdimme siis rannalle lennättämään leijaa ja illan tullen kaivauduin Miehen kainaloon sohvalle seuraamaan tanskalaisia poliittista näytelmää. Kaikki sujuu, mañana-mañana.

Päivän tähtihetki: Kuu osaa ajaa pikkuisella muumipyörällään ilman apupyöriä, hurraa! Kotirannalla oli enemmän purjelautailijoita kuin Cádizin rannikoilla konsanaan näimme. Meillä on kiva koti, kaikesta huolimatta tai kaikesta siitä johtuen.

Lomaharmitus syntyy vaikka siitä, että nukkuu liian pitkään, nauttii ihan rauhassa aamukahvia terassilla, josta näkyy kattoja ja kattoja, torneja ja torneja, ja katsoo sitten aikaa aivan liian myöhään. Kello olikin jo yksi. Ohi meni siis kaksi suunniteltua tanssiesitystä katedraalin edustalla. Sitten Mies pisti ainokaiset housunsa pyörimään pesukoneeseen ja nyt odottelemme vielä sitä, että ne kuivuisivat ulkoilukuntoon. On tyystin sininen taivas, linnut sirkuttelevat, pulut kurnuttavat, talojen valkoisuus miltei koskee silmiä. Lapset ovat tyytyväisiä ullakkohuoneistossa oleiluun. Legoista riittää iloa. Mies kokkaa ja minä saan naputtaa tätä uutta iPodia. Eiköhän siinä ole riittämiin, jotta harmitus saisi luvan väistyä. On muistettava: minnekään ei ole kiire, suorituspakkoa ei ole. On lomasunnuntai. Tämä loma pienten kanssa on elämistä ja oleilemista juuri näissä hetkissä.

Olin eilen illalla kahdestaan Kuun kanssa katsomassa modernia tanssia, ah. Kaupungissa alkoi juuri tanssifestivaalit. Voih, miten nautin siitä liikkeiden, valojen ja värien rytmiikasta, Joan Miron inspiroimasta estetiikasta. Tänään on Miehen vuoro istuutua teatterin katsomoon. 

Nämä menneet kolme päivää olemme myös kävelleet rantabulevardeja, syöneet kattoterassillamme Miehen gourmet-aterioita mm. kauppahallista hankitusta tuoreesta tonnikalasta, syöneet jäätelöä aukioilla, viettäneet aikaa leikkipuistoissa, rakentaneet rannalla hiekkapyramideja, nukkuneet hyvin.

 Ja olen ihastunut terassin kaktus- ja mehikukkakokoelmaan. Saisinko sellaisen kotiini, pls.

Katolla tuuli. Käväisin siellä juuri cava-lasillisen kanssa. Näkyi tähtitaivas ja iltavalaistu katedraali. Majakka välkkyi ja alhaalta kaduilta kuului elämän ääniä. Vieressä tuoksutti alakerran ravintolan keittiön hormi. Kuvausryhmä oli edelleen aukiolla. Tämän apartamentoksemme kattoterassi tuntuu olevan kaupungin korkeimmalla. Tänne on kiivettävä portaita paljon. Asunto kolmessa kerroksessa, perheen pienin on jatkuvassa vaaravyöhykkeessä. On joka tapauksessa huikeaa. Näin voisi elää. (Ainakin sinkkuna tai romanttisessa parisuhteessa). Palasin kuitenkin takaisin sohvalle. Tässä ei paljaita varpaita palella. 

Tänne on piiloutunut kaunis kaupunki - tänne maanosan äärille, kaiken muun taakse. Tästä(kään) en ole tiennyt. Niin, mistähän päin sitä nyt katsoisikaan tai ajattelisikaan. On näkökulma riippuvuutta, on.

Tuulisella rannalla kuuli hiekan äänen. Hiekka oli vallannut mäen, dyynit nousivat kukkulalle kukkuloiksi. Atlantin valtameri kikatti pienintä hulvattomasti. The wild one. Isompi rakensi hiekkakaupunkia, jonne ohi kulkenut kulkukoira nosti kinttuaan. Horisontissa häilyi Afrikka. Nautimme gaspazhoa ja friteerattuja mereneläviä. Majapaikassa pojat ovat polskineet altaassa, me mukana. Olemme kaikki vaihtaneet väriä. Loma on alkanut.

mo! mo-mo!

TUU

apl

tjuus

vauva

puu
anna! annu...
van, tuu-uu, thee-eeee

kungfu panda

centokai

tortugas ninjas

SUPERHEROES

starwars sitä-sun-tätä

wau-wau-wutsi-wutsi-wutsi-wau-wau

Laukut ja kassit ja pussit ja pyörät pääsivät tyytyväisinä Suomeen. Nyt ulkona hälisee yömyöhään paikallinen juhla. Pojat nukkuvat. Minä olen kuurannut seinistä jälkiämme pois, jälleen kerran karsinut paperipinoja ja miettinyt pakkaamista, lopullista tavaroiden rinkkaan ahtamista. Sitten koittaa loma. Odotan Atlantin pauhuja, aavoja näköaloja, hiekkalinnoituksia, altaassa polskimista, kattoterassilla istumista ja kuuntelemista.

Vajaa viikko tässä kauniissa kaupungissa. Viimeiset kerrat käsillä: tänään vanhimmassa kaupunginosassa, huomenna vielä kerran häikäisevään monumenttiin, jossa nyt ruusut ovat täydessä kukissaan. On ollut taas lämpimän vuoro. Viikko sitten hytistiin. Nyt saa pestä jalkapohjia.

Mieli on kaihoisa. Tunne on kuin loma olisi loppumassa, arki edessä. Kotimaan kesään, tuttuun kotiin, omien keskelle, tuntuu hyvältä palata, mutta näköpiirissä on liikaa epävakautta ja syksyn tullen työ. Ne kiristävät otsalohkoa. On kerrattava miten onnellinen ja kiitollinen olenkaan tästä perheestä ja tästä elämäntilanteesta. Saimme lottovoiton viettää yhdeksän kuukautta uudessa ympäristössä. Se on nostettava tietoisesti etualalle.

Pitäisi pakata. Karsia kuluneet ja tarpeettomat, tiivistää perheen yhdeksän kuukauden materiaalit kuutioon mahtuviksi. Lasten pyörät, maalatut taulut, muutamat heräteostos-mukit, lämpimät vaatteet ja kengät, stereot ja kaikenmaailman tietokonelaatikot sum-muut. Tekisi mieli ostaa viinejä ja cavaakin kotiin nautittavaksi. Mitenköhän ne mahtuvat siihen yhteen kuutioon, jonka olemme budjetoineet? 

Helle on nautinnollista. Vuorten lumiset huiput hupenevat taas silmissä. Täällä on hiki, tuolla lumi. Miten olenkaan usein ilahtunut siitä, että kadunkulmista yllättäen näkeekin kauas. Havahduttaa itsensä siihen missä on. Näkee urbaanista miljööstä vuorille, lähempänä linnoitukselle, joka on siinä, tapahtuipa  pienissä elämissämme mitä tahansa. Siinä ne ovat ja tulevat olemaan. 

Huhtikuussa:

Vierailuja meille ja me muualle. Olimme pikkulomalla Cordobassa, jossa aurinko helli. Siellä se uskomaton Mezquita ja meille toistaiseksi Espanjan paras leikkipuisto. Miten mukavaa onkaan istua junassa ja matkustaa eteenpäin.

Oli helleperiodi, jolloin ajoin kainalokarvat, lakkasin varpaankynnet ja pesin villasukat. Kuvittelin ne jo hautaavani kaapin perukoille, kunnes tuli hyinen takapakki. Loppua kohden on taas lämmennyt. Tuntuu tutulta, on kuin kotimaassa kesällä. 

Appelsiinipuiden kukat huumaavat tuoksullaan. En tiennyt sitä.

Ystävän vierailun lomassa kuuntelin flamencoa ja jazzia. Istuin lasillisilla. Tuuletuin.  

Kotilennot hankittu, loppuloma buukattu, tavarankuljetus suunniteltu. Kaikki se kiristää vähän rintaa.

Ostin tänään punaisia pelargonioita ja mieheni kanssa samanlaiset silmälasit. Huh, päätä huimaavaa. Pelakuut eivät ole olleet koskaan suosikkejani, eivät lainkaan, ja onneksi emme sentään samanlaisia tuulipukuja! 

Kukkien pitäisi kuulemma kasvaa rönsyillen alaspäin ja väri näyttää kyllä istuvan pikkuruiselle parvekkeelle. Pihiys minussa rajoitti valtavien ja hurmaavan sävyisten hortensioiden hankintaa, olemmehan tässä osoitteessa kukkia ihailemassa enää kaksi kuukautta. 

Ne silmälasit sitten hivenen hiertävät mieltä, myönnän. Eihän pariskunnalla nyt samanlaisia pokia sentään ole, eihän kenelläkään. Meillä nyt on. Eivät ole kuitenkaan samanväriset, sentään. Sanon itselleni vielä, että huh.

Tulin juuri elokuvista. Menimme naisseurassa tapaksille ja katsomaan uusinta Almodovaria. Hippii, ajattelin, mutta todellisuus olikin hienoista kulttuurishokkia. Emmehän menneetkään autenttiseen tapas-baariin ja tunnelmalliseen elokuvateatteriin. Menimme kauppakeskukseen: periamerikkalaisesti kaupungin laidalle parkkipaikkojen ympäröimälle peltoaukealle pystytettyyn valtavaan rakennelmaan, joka huokui kaupallisuutta joka suuntaan. Väkeä riitti. Istuimme ensin toista tuntia tuoppien ja pikkusämpylöiden ääressä kauppakeskuksen hurjassa hälinässä. Olen ääniherkkä. Sitten riensimme elokuvasaliin nro 5. Samapa tuo siis missäpäin länsimaista maailmaamme olemmekaan, samanlaiselta se tuntuu, näyttää, maistuu ja kuulostaa. Melutaso oli kyllä nyt *10 suomalaiseen vastaavanlaiseen miljööseen verrattuna.

Se elokuva oli minulle varsinainen kielikylpy. Ymmärsin murto-osan puhutusta, kaikki alapäävitsit (kuulemma) ja kielen kiemurat hujahtivat ohitseni, joten keskityin visuaaliseen maailmaan ja viihdyin. Sitä riitti silmien iloksi. Snr A:lla on aina ah niin taitavat ad:t. Tämä uusin oli ultrakevyt komedia, mutta ihmeekseni katsomosta kuului vain vähäistä kikatusta. Sali oli aikalailla tyyni. Ei ollut kyseessä suuren ohjaajan merkityksellinen mestarityö, mutta eipä se nyt minua haitannut. Oli mukavaa vain katsella rauhassa kuvakulmia, värikylläisyyttä, puvustusta, näyttelijöiden habituksia, ilmeilyjä ja huphuphupaa. 

Mielenkiintoista oli myös mennä bussilla uuteen ympäristöön kaupungin toiselle laidalle. Siellä oli ränsistyneempää, enemmän graffiteja, huoltamattomia leikki- ja pelikenttiä, mutta sivukujilla oli joukoittain lapsia leikkimässä ja pelaamassa jalkapalloa. Siinä vieressä sitten lähikylien autot jonottivat markkinoiden mekkaan.

Joo, tahtoo kuitenkin toistekin ulkoilemaan.

¡AATO! 

amppu

apla

puu

appu

oppu

¡anna!

että

tuutu tuutu maa maa, auva auva maa maa

mm.

Maaliskuussa on tihutellut monta päivää putkeen. Tänä talvena kuulemma eniten naismuistiin.

Ja me olemme sairastelleet sitkeää influenssaa. Ensin isompi poika ja sitten pienempi ja minä ja Mieskin: peräkanaa ja päällekkäin. Huh, kun on kurjaa sairastaa vanhempina samanaikaisesti, kun lapset ovat jo noususuunnassa. Saa tökkiä aamulla sitä, kumpi lähtee keittämään puurot, kumpi saa levätä kipuilunsa pois. Minulla ovat korvat toista viikkoa lukossa.

Kävimme kaiken keskellä myös kaupunkilomalla Sevillassa. Matkustimme mukavasti junalla ja kiersimme kaupunkia kolme päivää. Mies kulki juuri silloin kuumeillen, mutta urheana perässä. Kaupunki kuitenkin viehätti, päivät olivat aurinkoisia ja pienet miehet osoittivat jälleen kuinka reippaita reissaajia ovatkaan. Kuu oli matkalla elementissään. Teki apartementoksessamme illan tullen "töitä turisti-infossa" piirtäen karttaan kynällä erinäisiä reittejä.

Leivoin pääsiäisen kunniaksi sitruunatortun ja huomenna on luvassa suklaamunan etsintää. Siinäpä on se pääsiäinen täällä, vaikka Kuu on ehdotellut jo ajat sitten, että koti pitäisi koristella pääsiäisen kunniaksi orjantappurakruunuin, pupuin ja noita-akoin. Olemme kuitenkin jo käyneet parina iltana katsomassa paikallisia pääsiäiskulkueita. Kaikki kirkot haluavat ulkoiluttaa koristeltuja patsaitaan, torvet soivat ja rummut pärisevät, joukkoa johtavat eriväriset kaapupukuiset huppupäät, patsasta kantavat harteillaan kymmenet miehet ja sen huojuvan patsaan perässä kipsuttaa mustiin pukeutuneita naisia korkeilla kipikopikengillään käsissään metrin pituiset kynttilät. Tuota on harjoiteltu jo muutama kuukausi yöaikaan kotikadullamme. Paraikaa kaikuu erityisen voimakas töttöröttöttöö-soitanta lähibulevardiltamme. Miksiköhän koko traditio tuntuu niin pönöttävältä ja militaristiselta, torvetkin epävireisiltä?

Helmikuu päättyi maakunnan yleiseen vapaapäivään ja meillä hitaaseen aamuun, jolloin herättyämme hihkuimme hämmästyneinä ikkunanäkymiä: yltympäriinsä 10 cm:n lumikuorrutus ja ilmassa klassisen hiljalleen leijailevia jättikokoisia lumihiutaleita. Kuu oli ennätysnopea puuronsyöjä ja pukija, jotta pääsi laittamaan ensi kertaa jalkaansa tänne saakka tuodut välikausihaalarinsa ja saderukkasensa (ei täällä kellään paikallisella nyt sellaisia ole) ja sitten paseoille pyörittelemään lumipalloja. Puoleenpäivään mennessä maassa olikin jo 10 cm:n loska ja iltapäivän aurinko kuivatti loputkin pois. Vapaapäivän saldoon kertyi myös kahvilakäyntejä kahdesti ja bussiretki tapaamaan muita suomalaisia viereisen kylän peuhapaikkaan, joka yllätti kyllä myönteisesti. Ruu valloitti. Hihkui ja kikatti ja ryntäili tohkeissaan isompien perässä. Toinen poski omenanpunaisena.

Tänään me tiedepuistoilimme ja Miehen maukkaan päivällisen (pitkästä aikaa itämaisia vaikutteita) jälkeen iltakävelimme vanhassa kaupungissa. Menimme bussilla kukkulan laelle ja sieltä lorvailimme uusia reittejä ja kapeita kujia alas, pysähdyimme näköalapaikoille ja turistiputiikkeihin. Nyt istun uusi lämmin villatakki yllä. Mukaan tarttui myös hattu korvaamaan sen harmaan Sisiliasta hankitun lempilippalakin, joka jäi syksyllä jonnekin Alpuharraan.

Kuukauden tauko kirjoittamisessa merkitsee kuukautta kovin mukavassa vierassumassa. Saimme ensin mummin ja papan kymmeneksi päiväksi. Ah, sitä auttavien aikuisten määrää. Sitten ystäväperheen pikkuvierailulle ja heti perään Kuun parhaan kerhokaverin perheineen kolmeksi päiväksi. Se tiesi liki kolmea viikkoa lomailua ja paikkojen tiirailua turistin perspektiivistä. Mannaa. Saimme lomassa pari parisuhdeiltaakin ihan kahdestaan, minä kokonaisen vapaapäivän vuorilla ja illan huikeaa flamencoilua. Nyt koittaa arki. Huomenna on herättävä tietoisesti varhaisempaan puuronkeittoon ja patistettava pieni poika taas kouluun.

Viime päivät ovat olleet kosteita ja koleita joten tänään, kun aamu valkeni kirkkaana, tuntui kuin uusi vuodenaika olisi jo täällä. Puistoillessa sai takin jo riisua, terassit olivat kansoitettuja. Mekin lähdimme rutiineista poiketen vielä pienelle iltakävelylle.

Viime päivinä olemme Miehen kanssa olleet koukussa tv-sarjaan. Se on uutta meille, joilla Suomessa ei ole töllötintä lainkaan. Tanskalainen poliittinen draama on kuitenkin nyt vain niin hienosti tehty, henkilöhahmot jäävät elämään ajatuksiin ja tapahtumakulut ovat viihdyttäviä. Borgenia löytyi eiliseen asti ladattuna myös netissä, joten olimme Areenan ohella katsoneet toista tuotantokautta jo puoliväliin asti, kunnes eilinen iltasessio tyssäsi alkuunsa. Lataukset olivat youtubesta poistettu tanskalaisen tuotantoyhtiön vaatimuksesta, tietenkin. Nyt siis odotamme uusimpia käänteitä kuuden viikon päästä vasta yleisradion aikatauluissa, vai.. Mies tuossa juuri löysi Tanskan television nettisivuilta nähtävissä jo kolmennen tuotantokaudenkin. Mitenköhän tuo tekstittämätön sujuisi? Synopsis tuli nyt luettua englanniksi eli juonen käänteet ovat tiedossa. Hmmm, mitenköhän se vaikuttaa katsomiskokemukseen.

Sataasataaropisee, saanpahan kivat kumisaappaani käyttöön. Pyykkivuori sen kuin kasvaa samoin kuin jätekasat katujen kulmissa. Ensimmäistä ei viitsi pyörittää puhtaaksi, kun vaatteiden kuivaaminen sateen sattuessa kestää ja kestää sisätiloissakin. Jälkimmäiseen on syynä jo viikkoja jatkunut roskakuskien lakko. Jätevuoret alkavat olla jo käymisprosessissaan. Paikoin ne ovat vallanneet jalkakäytävät ja lemu on kaamea. Ne vetävät hiljaiseksi. Muistuttavat kuluttamisen kauheudesta, siitä scifileffasta, jossa hukuttiin jätteisiin. Kuukin pohti päivänä eräänä, että mitä jos ne eivät tulekaan töihin ja sitten kaikkialla on vain roskapusseja.

Me olimme viikko sitten päiväretkellä vuorilla. Toiveina oli leikkiä lumella, tehdä lumiukko, syödä lounasta vuoristokylässä ja katsastaa paikkaa, joskos sinne voisi mennä hiihtelemään sitten, kun mummi ja pappa saapuvat tänne vierailulle. Hankin lapsille lapaset. Kuu pohti etukäteen miten se lumiukko rakennettiinkaan. Bussimatka kesti 45 minuuttia ja olimme 2100 metrin korkeudessa sijaitsevassa laskettelukeskuksessa. Kylää ei ollut. Oli vain hiihtoturisteja varten rakennettuja palveluja. Luntakaan ei oikeastaan ollut. Rinteissä kyllä ja cabin-hisseillä olisi varmastikin päässyt lumiseen maisemaan asti. Mutta "kylässä" oli aika karua. Keskusaukiolla oli ehkä puolen metrin korkuinen jäinen kasauma, jossa lapset kuitenkin hieman leikkivät. Minä olin ainoa, jolle tuli pienoinen kutina päästä edes kerran sinne suksille, hissillä ylös kohti huippuja.

Hankimme sitten vuosikortit tiedepuistoon, vaikka aikaamme täällä on jäljellä ilmeisesti enää 4 ja puoli kuukautta. Paikka on niin mieletön. Neljä kertaa Heureka (?). Leikkipaikkoja lapsille, tekemistä ja tutkimista ja näkemistä vaikka miten paljon kaikenikäisille. Olimme innokkaina menossa sinne tänäänkin, mutta kuume pysäytti esikoisemme. Sitkeä kaveri sanoi voivansa ihan hyvin, vaikka mittari kainalossa näytti miltei 39 astetta.  

Aikaamme täällä on jäljellä ilmeisesti enää 4 ja puoli kuukautta. Niin.

Kiukkujen, huutokohtausten, huitovien ja kaikenlaista heittelevien käsien ja tiukkojen hammasten puremisten ohella on pakko kirjata nämä perhe-elämän helmet:

* 4-vuotias joka toistaa rakkauden tunnustustaan säännöllisesti. Viime yönäkin pissalle herätessään hän kuiskasi korvaani "äiti mä rakastan sua".

* 1-vuotias joka herää pilkkopimennettyyn aamuun lauleskelemalla, hyräilemällä korkealla ja kirkkaalla äänellään. Hän töpsöttelee unen pöpperössä ja hymyilee aina niiiiin hurmaavasti. 

Hei, nyt hän heräsi juuri päikkäreiltään, kuuluu lauleskelua makuuhuoneesta. Heihei blogi!

Meillä on kamerat täynnä kuvia, mutta turha niitä jäädä odottelemaan. Tulevat tänne sitten kun ehtivät tai sitten kun keskityn valkkaamaan ja latailemaan.

Vuoden aloitus on sujunut leppoisasti. Joka päivä on paistatellut siniseltä taivaalta, muutamana päivänä ollaan kuitenkin velttoiltu sisätiloissa miltei pimeän tuloon saakka. Olemme olleet vapaalla. Mies ei ole lähtenyt työnsä ääreen. Olemme nukkuneet makeasti majassa, päiväpeitto viritettynä niin romanttisiin sängynpäätyihin. Olemme korkeintaan tehneet päiväkävelyn lähikulmille. Kerran oltu puistotreffeillä, jotka olivatkin piristävät.

Loppiainen oli täällä se suuri juhla, ainakin lapsille. Mekin lähdimme loppiaisaattona hyvissä ajoin etsimään kadun varsilta paikkaa, josta seurata kaupungin läpi kulkevaa karnevaalikulkuetta ja ilotulitusta. Kolmen itämaantietäjän ohella autojen lavoilla oli jos jonkinmoista hahmoa heittelemässä karkkeja. Eturivissä sai todellakin väistellä ja saada silti osumia otsalohkoon. Kuu oli niin tohkeissaan. Onneksi repustamme löytyi hedelmäpussi, jonne hän sai kerättyä saaliinsa: hirmuisen määrän paikallisten yritysten sponsoroimia nameja, joita hän sai napostella hartaasti.  

Nyt on arki jälleen ja minulla jalassa alesta hankitut huopaiset sisätossut. Nyt eivät kohmetu varpaat, ei. Kova yritys on ollut myös hankkia alennuksesta pojille uudet kengät. Eilinen kauppareissu kaatui siihen, että Kuu näki unelmiensa spiderman-tossut, sellaiset vilkkuvatkin vielä. Huh, mennytkö jo se aika, jolloin äiti sai pukea pienokaiset oman maun mukaisesti.  

Vuoden viimeiset hetket ovat tässä. Saimme juuri skype-puhelun Suomesta ystävien uudenvuodenjuhlista, joista vain me kuulemma puutuimme. Me nautimme nyt puolestaan Miehen laatimaa erinomaista tapas-illallista kahden. Pojat nukahtivat jo tunteja sitten. Emme ole saavuttaneet paikallista rytmiä sen suhteen. Iloitsemme, kun lapset hiljenevät unten maille iltaysiltä. Silloin alkaa aikuisten aika. Mutta parvekkeelta voimme seurata, miten juuri silloin lastenvaunuja lykitään bulevardeilla, ollaan menossa illallisille. Meillä siis tiskataan iltapuurolautasia. 

Joulu meni. Saimme poikien isosiskon viikoksi vieraisille. Kävimme vihdoin sisällä kaupungin päämonumentissa, maan kävijämääriltään suurimmassa turistinähtävyydessä ja, ah, ihastuin. Kohde oli huikaisevan kaunis pienine detaljeineen. En muista koskaan ennen mykistyneeni niin kovin vastaanmoisen maineen omaavassa kohteessa. Useinhan nähtävyyksien elämykset ovat kaupallisuuden ja ihmismassan turmelemia, mutta nyt ei ollut pahin turistisesonki ja päivä oli aurinkoinen, lämmin (yli 20astetta) ja me viritettyinä mukavalle taajuudelle. Oli Miehen vuosipäivä ja alla makoisa aamiaisbrunssi. 

Joulusaunassa kävimme arabialaisessa kylpylässä, jonne sain vinkattua Mieheltä joululahjakäynnin hierontoineen. Tunnelmallinen, rauhallinen, ylellinen paikka. Jouluaterioimme, joulutonttukin jätti oven taakse kassillisen lahjoja ja voi sitä lasten pakettiriemua, vaikka olimme maltillisia niiden määrän suhteen.

Olimme päiväretkillä vanhoissa kaupunginosissa. Nautimme lasillisia aurinkoisilla terasseilla, vaelsimme tuntemattomia kujia, nautimme terassilounaita pitkän kaavan mukaisesti. Siskon kanssa kuuntelimme paikallista jazz-jamittelua. Mies ja tytär kävivät kuuntelemassa flamencoakin. Pääsin Mieheni kanssa ensimmäistä kertaa kahden tapas-baareihin. Voi, vuoden mukava viimeinen viikko! 

Täällä potkiskellaan syksyn pudottamia lehtiä marmoribulevardilla, jonne on ripustettu puista puihin tyylikkäitä liloja jouluvaloja. Tuovat mieleen yinin ja yanin. Aukioille on pystytetty joulutorikoppeja, joiden taustaseinillä tanssivat lumiukot. Kotiin asti kantautuu bulevardilla esiintyvien katusoittajien joulujazz. Kaksi romanimiestä soittelee kuhmuisella bassolla ja jollakin trumpetin tyyppisellä ihan kohtalaisesti. Olemme paistaneet pipareita jo kahdesti. Eilinen pipari-hedelmäkarkki-kokeiluerä levisi tyystin pellille, josta suunta oli suoraan roskikseen. Loput taikinasta paistuivatkin sitten ihan perinteisinä kukkina ja sydäminä. Maut olivat kohdillaan. Pöydällämme odottaa koristeitaan pieni joulutuija, vieressä peltipurkeissä kaksi hyasinttia. On siis reilu viikko jouluun.

No, päivitykset:

* Ruu miltei juoksee, kovaa yritystä veljen perässä.

* Ruu menee verhon taakse leikkimään kukkuuta ja sitten kikattaa. On flirtti!

* Ruu vei tänään roskia olohuoneen lattialta keittiön roskikseen, kun niin pyysin. On se sitten käsittämätöntä, hih.

* Ruu se kiipeilee. Unohda vessan ovi auki: löydä poika seisomasta vessanpöntöltä. Unohda keittiön ovi auki: siellä se pieni työntää tuolia tiskipöydän ääreen, josta pääsee kiipeilemään hyville apajille, njamnjam. Erityisen kiinnostava on sitten tuo jenkkijääkaappi. Ovi auki näin vain ja ajatella, juuri sopivalla korkeudella koko kylmiökattaus järkkäiltävänä. Ja on muistettava, että ruokapöydän tuolit tulee kaataa kumolleen, jos ei halua pienen kiipeävän seisomaan siihen pöydälle. 

* Kulta Kuuni tuskailee edelleen. Jutustelee päivittäin asioita Suomesta. On tosi tiedostunut, että sitten kesällähän me palataan takaisin. Mä inhoan koulua. Eihän sellaista kuuluisi kuulevan 4-vuotiaan suusta? On pedagogiikka täällä vaan tyystin erimaata ja kilpailuviettinen esikoiseni ei siedä sitä ettei osaa kaikkea ja heti (!), eikä olekaan aina se ensimmäinen.

Taidetaan pakata perheen pienimmälle joululahjapakettiin tomaattimurskatetra. Se oli tämän päivän hittilelu.