om mani padme hum

Kuu on ollut jonkin aikaa entisensä (useamman päivän, jo pari viikkoakohan jo). Olisikohan nyt miltei kolmisen kuukautta kestänyt mustasukkainen uhmakausi ohitettu? Hän ohjaa minua Pikkuruun hoidossa, on iloinen ja reipas, hillittömän valloittava kaveri. Hän sanoi myös tänään: mulla on dadaa ikävä. Dadamme juhlii varpajaisia.

Pikkuruu on valpas, eteenkin aamuisin/aamupäiväisin. Hän jokeltelee, hekottelee ja flirttailee, vastaa hymyyn hymyllä. On mahdottoman läsnä. Valpastuttaa äitinsäkin tähän hetkeen. Lepertelin nukkumaan laittaessani rakastavani häntä niin kovin ja ai, se hymy ja hymähdys, joka lausahduksestani seurasi. Hän lienee ymmärtävän tätä eloamme. Ja valloittaa sydämeni myös. Miten se onkaan avartunut!

Valmistelemme vuoden viimeistä iltaa juhlistaen sitä ja tulevaa uusimpien ystäviemme kanssa. Tiedossa on ainakin kuohuvaa juomaa, blinejä, katkaraputoasteja, lohta, turskaa, paistia, juustoja kera karamellisoitujen pähkinöiden, puolukkajäädykettä. Kolmen kolmivuotiaan menoa ja sulavaa kolmikielisyyttä suomi/englanti/portugal.

Vuosi on siitä, kun päätin saunan lauteilla aloittaa kirjoittamaan blogia, avointa muistiota itselleni. Jotta aika ei valuisi harmaaseen muistamattomaan. Jotta jättäisin itselleni jälkiä. Muistijälkiä jää täten herkemmin. Elämää tulee tarkasteltua ja havainnoitua helpommin. Päätin etten mainitse tästä kuin lähimmälleni, mutta onhan tätä jokunen muukin eksynyt joskus lukaisemaan. 

Vuodessa on moni asia muuttunut. Eteen on tullut haasteita ja harmaita hiuksia ja perheeseen vielä selittämätöntä fyysistä oireiluakin. Uuttakin on syntynyt, vatsani ja perheeni yllättäen kasvoi ja Mies löysi uusia tutkimusuria eteenpäin. Kiitollisena, mennyttä muistellen kumarran kohti Valoa. 

om mani padme hum.

raukeaa joulua

Raukea mieli. Mieheni nukkuvat, minä päätin purkittaa piparkakkutalon palaset ja harkita huomenaamuna vielä laitetaanko se kasaan vai syödäänkö iloisina suoraan osissa. Ei paineita. Tänään vietimme leppeän ja hitaan aamun vuoteessa päivänkeisarin kainalossa. Sain Isosiskon avustuksella tehtyä illalliseksemme gluteenittoman, laktoosittoman lasagnen ja imuroitua kodin suurpiirteisesti. Leivoin kakun, joka nippanappa pysyi kasassa. Vielä on jauhottoman leipomisen alkeet käynnissä, mutta kakun maku oli pehmeästi kohdallaan. Saunoimme koko perhe. Nyt tulisi miettiä aaton pakkaamisten organisointia. 

Keskustelu Kuun kanssa ennen nukahtamistaan: 

-minä en halua huomenna joulua.

-no miksi et? mikä siinä sinua jännittää?

-no kun minä en halua mennä pulkkamäkeen.

No, pulkkamäestä ei tule tietoakaan. Ulkona myrskyää syksyisästi.

valonseisaus

Huomasin eilen vuoden jo toista piparitaikinaa vääntäessäni hyräileväni itsekseni petteri-punakuonoa. Meille on myös kotiutunut joulukuusi, 50 cm:n korkuinen. Ja kirkasvalolamppumme on saanut joulukuusiteippauksen ja Kuun askartelut koristeikseen. Olen leiponut suklaaleivoksia kerhotädeille ja -sedille, taitellut paperitähtösiä lahjoiksi. Tänään olin  ainokaisen kerran jouluostoksillakin, tosin hurautin Kaapelitehtaan kauppaan, jossa jouluruuhkasta ei ollut tietoakaan, kivoja juttuja kylläkin. Tulihan se joulu siis minunkin mieleeni. Ja leppoisana ja kiireettömänä tulikin. Kivaa.

Mennyt päivä oli talvipäivänseisaus. Valoa kohti, valoisasti. Aamulla oli maassa kevyt lumihäivähdys, koko päivä oli pikkupakkasella ja kadut luistinliukkaana. Päivällä sankan sumun jälkeen avautui aurinkoinen näkymä. Kolmen-neljän maissa jopa auringonlaskukin havaittiin. Kivaa.

Tuleva päivä on Mieheni vuosipäivä. Kuu kultainen halusi tänään ehdottomasti antaa dadalleen lahjaksi cocis-pullon Kaapelitehtaan juoma-automaatista. Oli varmaan ensi kerran nähnyt dadan viikko sitten ruotsinlaivalla sellaista juovan. Kotiin tultuaan hän kääri sen suloisesti silkkipapereihin ja piilotti sänkynsä alle. Malttamattomana odottaa huomisaamua, jolloin voi laulaa dadalleen häpipööhteiituujuu...

naapurissa

Retki Tukholmaan. Irtiotto arjesta. 

Joo! Mukava reissu laivalla Isosiskon + Poikaystävän seurassa, lasten ehdoilla, kylläkin hyvin ala cartessa syöden. Panostimme ensi käyntiin Fotografiska museossa. Hieno rakennus, hienot näyttelyt ja ennen kaikkea hieno yläkerroksen ravintola, jossa nautimme pitkän lounaan (kuten lasten kanssa vain voi). Koetimme tutustua myös Kulturhusetin 4.kerroksen lasten maailmaan, mutta pääsimme vain eteisaulaan. Vuoronumerolla olisi päässyt sisällekin.

Mä haluan asua täällä. Me en halua mennä kotiin. Kuu kun viihtyisi hyttimatkustajana. Onneksi viime päivien hurjat myrskyt olivat hivenen laantuneet. Laiva keikkui vain uinuttavasti ja tallustimme ihan tyytyväisinä sadetakit yllä Tukholman kaupungin tyylikkäässä vilinässä. 

valmistellakko

Niin, ne piparit on syöty, samoin uunituoreet joulutortut. Glögiä on juotu jo kolmatta pulloa. Mummon vanhat taitellut paperitähtikoristeet on ripustettu kukintonsa tiputtaneeseen orkideaan ja kukka-asetelmasta jääneille sinisiksi spreijatuille oksille, jotka kaunistavat nyt ikkunaamme. Kynttilöitä on polteltu. Ja leikkihuoneeseen asennettiin ne sähkökynttilät, jotka olivat useita vuosia kammottaviksi nimettyinä kaapin pimennossa. Siinä siis joulupuuhat, toistaiseksi. Ei idyllistä diy-adventtikalenteria, ei joulukorttiaskarteluja, ei kotia koreammaksi. Niitä pursuavat blogit. Näyttävät kyllä kivoilta. Mutta, haluanko sellaista? Pystyisinkö sellaiseen paineitta? Kuun vuoksi ajattelin kyllä jonkinmoisen joulukuusen tehdä/hankkia. Riittäisiköhän lähimetsästä anastetut kuusenoksat lasipurkissa kuten parina viime jouluina?

Joululahjoja? Leipomista? Joulu on siis ensi viikolla. 

Huhuu, Kii! 

tänä myrskyisänä päivänä

Piparitaikinaa ja -leivontaa, manteli-luumu-kakkua ja quichea (jälleen) ja sitten mukavia vieraita, vilkkaita lapsia. 3-vuotiaat välillä sopuisasti ja iloisesti lentokonetta leikkien, välillä tavaroista tapellen. Äänet kohoten, toisinaan nyrkitkin. Miehet intensiivisiin keskusteluihinsa upoten, me naiset harmillisesti katkonaisempien ja arkisempien aiheiden parissa. Niiiin tyypillisesti, mutta minkäs teet, kun lapset antavat aika ajoin aihetta ajatusten ja lauseiden katkeamisille. Niin nyt. Joka tapauksessa ihanteellinen tapa lapsiperheen viettää lauantaista iltapäivää ja alkuiltaa. 

juhlan jälkeen...

oli haikea onnen ja ilon tunne. Sellainen joka muistuttaa tunnetta jouluaattoyönä, kun masu on täynnä suolaista ja makeaa, pukki käynyt, lasissa punaista ja pöydällä suklaanruskeaa, kädessä paketista tullut houkutteleva romaani. Koti on hiljentynyt, kun kukin on käpertynyt kirjansa seuraan. Siltä tuntui eilisen nimijuhlamme jälkeen. Tiskejä korjaillessa, valopöytämme loimutessa. Kiitos perhe ja ystävät. 18 henkeä täytti kotimme. Mieheni loi ihanat suolaiset tarjoilut. Olin tyytyväinen kakkujeni makumaailmaan ja iloitsin erityisruokavalion onnistumisesta. Kakkujen ulkoasu olisi voinut toki olla viimeistellympi, siinä petrattavaa. Nyt ne muistuttakoot kuitenkin hiekkalaatikon tuotosta ja aamun lumihuurretta. Mutta maut kohdallaan. 

Minä roolitin itseni kuningatar-nutturalla ja Tiibetin matkaltamme 4 vuotta sitten hankitulla mekolla, joka oli kolmatta kertaa käytössä. Elämäni ensimmäisen kerran sain kampauksen ja vessamme kunnon hiuslakka kyllästyksen. Enpä ennen tiennyt miten kummalliselta ja epämiellyttävältä lakkakova hius tuntuukaan. Ja .millainen takkutuotos tupeeratun ja lakatun kampauksen jälkeen päässä onkaan. 

 Talven ensilumihuurre peitti luonnon. Itsenäisyyspäivä 2011 oli Pikkuruumme.

nimijuhlan aattona

Nimijuhlaa valmistellessa postiluukusta tipahti Pikkuruun ensimmäinen kirje Kelalta: sairausvakuutuskortti, jossa printattuna ihan oma uusi nimi.

Isoveli pääsi mummilaan yökylään, jotta vanhemmat saivat puunata lattiat ja vessan ja aloittaa leipomisurakan. Eilen illalla tämä äiti leipoi supermakeita macaroonseja, jotka tällä kolmannella yrityksellä näyttävät edelleen erilaisilta kuin konditorioiden vitriineissä. Juhlamenun kasaamisessa on ollut vääntämistä uusien ruokarajoitteidemme vuoksi. Enpä olisi arvannut, että tässä kulinaristiperheessä tullaan arkartelemaan maidottomia/laktoosittomia vaihtoehtoja herkuille. Huomenna testataan. Pian aloitan kookos-vanilja-glögi-kakun väsäämisen.

Pikkuruu on kasvanut huimasti. Ensimmäiset vaatteet ovat käyneet pieniksi. Myssy, johon 7 viikkoa sitten hukuttiin, istuu nyt napakasti päässä. Posket ovat pulleat, sukuperintöinen kaksoisleukakin paikallaan. Ensimmäisen kuukauden kasvupyrähdys oli 5 cm pituuteen, 1,7 kg elopainoon. Huimaa! Samalla on äitikin pienentynyt alle aikaan ennen tätä raskautta.

jou

Aamupuuron jälkeen Kuu sai vihdoin avata ensimmäisen luukun. Ihmisen ensimmäinen joulukalenteri on Spiderman.. huhhuh, sanoo tämä mamma. Poika oli tietenkin itse sen kaupasta halunnut ja mummi hankkinut. Hän on jo vajaan viikon ollut kärsimätön ja tänään sitten vihdoin! Pienoinen pettymys oli, että luukusta tulikin avaimenperä eikä karkki.

Viikonloppu vierähti kolmatta päivää sisätiloissa. Rankkaa tuulta ja tuiverrusta riittänyt. Minusta kuitenkin viime päivät ja viikot ovat olleet pääosin aurinkoisia. Tai olen mielestäni ainakin usein kaihonnut ulos auringonpaisteeseen, kun olen pienten miesten kanssa jumittuneena sisätiloihin. 3-vuotiaallani on sellainen uhmaikä päällä, että miltei kaikkeen ehdotettuun tulee vastauksena EI ja useimmiten kun asiat ei mene sen pään mukaisesti, on tiedossa huutoraivarit. Taidan pian tarvita jotakin kasvatuskonsultaatiota, jotta osaisin reagoida asianmukaisesti MENEPOISTÄÄLTÄ -käskyihin, potkuihin, lentäviin tavaroihin, joita kuitenkin seuraa kirkuva ÄITIMAMMA -itku... huhhei. 3-vuotiaani on kuitenkin edelleen niin hurmaava ja ulkopuolisille hyväkäytöksinen kaveri. Ja toki lumoava useimmiten äidillekin. 

Tämä kotiäiti päätti leipoa eilen ystävän kyläilyä varten yläasteen köksän kirjan klassikkoja, kaurakeksejä. Tein oman sovellukseni hunajalla ja kanelilla, ja sitten istuin tietokoneen ääreen. Seurauksena uuniin unohtuneet, ylirapeat miltei mustareunaiset keksit. Joka tapauksessa nekin katosivat hyviin suihin.

Isenäisyyspäivänä koittaa nimijuhlat. Mietimme tarjoiluja. Nyt minä ainakin suklaa-maito-pannassa imetyksen vuoksi ja eilen todettiin Miehellä sitten laktoosi-intoleranssi.

kaksin

Outo tilanne: kaksin yön yli kotona vain Pikkuruun kanssa. Kuu mummin ja papan ja Nukan seurana, Mies Jyväskylässä ystävänsä karonkassa. 

Kestitsin eilen kahta upeaa naista Miehen tekemällä herkku-quichellä ja itse vatkaamalla uskomattoman hyvällä luumu-mantelikakulla ja sitten niiden seurauksena illan tullen Pikkuruun vatsaa väänsi niiiiiin. Kermaviili-kermavaahto-rahka = ei hyvä pikkuselleni. Se on nyt testattu kurjalla tavalla. Puolenyön maissa hän rauhoittui ja minä nautin keittoillalliseni ennen nukahtamistani. Kahden maissa havahduin vieressäni tuhisevaan tulikuumaan poikaan. Mittasin kuumetta kainalosta 37,9 astetta. Voi, nuha, väsymys, ilmavaivat! Yö kului kuumetta kaikin tavoin laskiessa ikkunat auki, vaippasillaan, hytkytellen kotia ympäri edestakas, yrittäen saada pientä juomaan rintamaitoa. Nukahdimme neljän-viiden maissa, heräten yhdeksältä nälkään, sitten molemmat uinuen uudelleen klo kahteentoista asti. Nyt kuumeeton Pikkuruu ja levollisempi äiti kuittaa.

Kiertelen blogimaailmassa. OI, miten ihania blogeja, ihania ihmisiä ja ideoita löytyy loputtomiin. Ja paapii.blogspot.com :ssa kivakiva arvonta. Tämä osallistui, vaikka harvoin niin tekee.

isät

Tänään paistoin popeye-leivät rapeasti pannun pohjaan, sekoitin smoothiet, pilkoin hedelmät, keitin aamuteet, katoin tarjottimille nuo ja eilen illalla paistamani supermakeat macaroonsit, ja nautimme myöhäisen aamiaisen upean isän kunniaksi. Kuu oli kerhossa askarrellut lahjaksi komean pahvikravatin, minä paketoinut villakäsineet. Perheen isosisko saapui iltapäivällä browniesien ja vadelmasorbetin kanssa. Valmistimme lohiaterian. Poksautimme pullon kuohuvaa. Nautimme.

Oma flunssainen isäni sai illalla puhelinsoiton. Miehen isä valtameren taakse myös. Pohdimme kaukaisemman isän omituista, katkeruudeksi kärjistynyttä käytöstä. Vanheminen tuo mukanaan kaikenlaista: toisen/kolmennen/vai monennenko uhmaiän? 

kaveruudesta

 Tänään hiekkalaatikolla: 

- Onpa sulla Kuu hieno keltainen traktori.

- Mulla on myös Olavi kaveri.

Myöhemmin:
- Olavi muuttaa Porvooseen ja tulee sitten kerhoon leikkimään.
- Valitettavasti Olavi ei enää tule meidän kerhoon. Matka on niin pitkä, mutta voidaan me mennä joskus Olavin luokse kylään leikkimään.
- Mutta kukaan ei sitten leiki mun kanssa kerhossa.

Kaveri muuttaa pois. Kuukausien intensiivinen kerhokaveruus on poissa. Tulee kyyneleet silmiin. 3-vuotiaana kaverin menettäminen on surullista. 

Viime päivät ovat olleet upean valoisia sen mitä valoa on riittänyt. Tänään maa oli huurussa, mittari näytti nollaa.

Olemme maistelleet nimiä pikkuruullemme. Ei yksinkertaista lainkaan. Nimen pitäisi tuntua, maistua, kuulostaa sopivalta molemmilla kotikielillä, kaikille perheenjäsenille. Nimijuhlat pidetään kuitenkin itsenäisyyspäivänä. Itsenäisyyden juhlaa monilla tasoilla.

olipa kerran pieni...

Mies on ollut täysipäiväisesti isyyslomalla nyt kolme viikkoa. Ihanana hoitamassa ruokahuoltoa ja toisena sylinä pikkuruiselle sylivauvallemme. Elo on ollut seesteistä, vaikkakin nyt on pikkuruisemme vatsaa väännellyt kovin. Kurjaa. Pieni vaikeroi naama punaisena ja ruttuisena. Vyöhyketerapiaa vai mitäköhän tähän?

Iso Kuu on huomionkipeä ja suloinen, touhukas. Suuri hirviö ja känkkäränkkä vierailee kyllä säännöllisesti. Kuu oli sairaalasta hakumatkalla bussissa opettanut dadalleen sanoja lauluun olipakerranpienipahanoitakänkkäränkkänimeltään..

Olemme saaneet vieraita hiljakseltaan, olleet kotona, kävelyillä, kaupungissakin tavaralossa pyörähtämässä, tänään ravintolalounaalla koko perheen voimin.

Yöpöydälläni olevat kirjapinot eivät ole edenneet, kuten ei Miehenkään työpöydälle kasautuneet. Totesin tänään kirjastokäynnillä, että voin kyllä tässä elämäntilanteessani sivuuttaa tyystin viikon laina-ajan bestsellers-pikalainat ja videot. Ei ehdi. Ei jaksa.

Mielessä pyörii ja kihelmöi kyllä neulonta, pipot ja villatakit, tuubihuivit ja polvivillasukat. Pitäisiköhän vinkata tilausta mummin suuntaan, kun tässä olotilassa ja aikavarannossa tuntuvat jäävät taas ideointi- ja unelmointitasolle? Olen väsynyt, mutten lopenuupunut. Siis perusäitiysolotila, eiks joo.

it´s a boy !

Olen ollut tuplaäiti yhdeksän vuorokautta!

Äitiäiti, äitykkää, mami, mamma (kutsuu Kuu): elämäni päärooli tässä hetkessä. Onnellinen siitä.

Kertomus:

Sunnuntai-iltana enteilin ehkä ennen nukkumaan menoa, järjestelin asioita valmiuteen. Supistelut alkoivat maanantaina 17.10.2011 aamuyöstä kolmen aikaan. Siirryin kellon kanssa sohvalle, jossa nuokuin 10-20-30-minuutin välisten ihan siedettävien supistusten kanssa koko loppuyön ja aamupäivän, kunnes puolenpäivän jälkeen olotila voimistui, kipu vahveni kaksinkertaiseksi. Aamutuimaan pappa nouti Kuun yökylään. Kolmen maissa Mies ja minä lähdimme taksilla kohti kätilöopistoa. Oi, kun kirosin matkan ajan sitä miksen ollut valinnut puolet lähempänä olevaa naisten klinikkaa. Maanantain orastavassa iltapäiväruuhkassa oli julmetun pitkä puolituntinen taksimersun jokaista pienenpientä töyssyä manaten. Kätilö johdatteli meidät osasto 4:n synnytyssali 9:ään, seinäkello näytti silloin iltapäivän neljää. Midhusbend, saimme mieskätilön, ilokseni! Todettiin että olin vasta sentin auki, tunnin päästä jo 4-5 senttiä, kahden/kolmen tunnin päästä täysin 10 cm, vihdoin. Avautumisvaiheessa turvasin ristiselkä loimuten, jalat täristen Mieheen, relaxbirth-synnytystukilaitteeseen, suihkun vesiputkiin. Turvauduin kahteen aqua-rakkulaan, kahteen ilokaasu henkäisyyn, jotka eivät tehonneet. Vesirakkuloiden asettaminen oli tuskan keskelläkin ikävän tuskallista, enkä osannut uloshengittää kaasuputkeen. Ponnistusvaiheessa kohdunsuulle pistettiin puudutetta. Reilun tunnin ponnistelin seisoma-asennossa relaxbirhtiin nojaten, kunnes jalkani uupuivat. Seisoalteen oli vaikeaa rentouttaa niitä supistusten välillä. Istumisasentoon en kyennyt relaxbirthissä lainkaan, ristiselkäkipu oli mahdoton. Siispä Pikkuruu syntyi perinteisessä puoli-istuvassa asennossa klo 20.28. Kokemus oli eteenpäin vievä. Voimaannuttava. Koskettava. Kiehtova. Kivulias toki, mutta kun pieni rääkäisy koitti, oli se kipu poissa. Me olimme saattaneet maailmaan pienen pojan. Pikkuruinen Pikkuruu: 2980g, 50 cm. Kurttuinen koipeliini, ruttunaama pikku mies.

Nyt pienet posket ovat jo pulskistuneet. Kolmen levottoman sairaalayön (jaetussa huoneessa, huh) jälkeen oli ihanaa kotiutua, etsiä rytmiä, imetysasentoja, imetyspaikkoja, sylitellä, nukutella, katsoa suoriin silmiin ja ihmetellä ihmistä. Yhdeksän vuorokautta on Kuu saanut totutella isoveljeyteen. Se on haastava muutos, ristiriitaisia pieniä suuria tunteita täynnä. Minun pieni Kuuni, niin suurempi kuin veljensä Pikkuruuni. Sydämeni pakahtuu.

Menen nyt nukkumaan miesteni viereen.

valmiustilassa

Olen parin viikon sisällä nauttinut ystävien seurasta. Istunut kahdesti elokuvasalissa: ensi huikean vaikuttava 3, sitten toisella tapaa hieno (vaikkakin paatoksellinen, hieman yksioikoinen) Sade kuuluu meille. Olen viimeistellyt imetysvillatakkini mustilla puuhelminapeilla. Olen pakannut repun, joka odottaa eteisessä Kätilöopistoa. Olen lueskellut synnytyskertomuksia ja kaikenmaailman asentoja ja kivunlievityskeinoja netistä. Olen ommellut ne tuolin selkänojien suojat ja sitteriin uuden päällisen. Olen lukenut peräperään hyvää kirjallisuutta: Auster, Hustvedt, Giardano ja nyt on käsissä kevyempää sarjaa David Nichollsilta. Olen napostellut, herkutellut. Olen menettänyt päivittäin malttini Kuun uhmakohtauksille, halinut ja pahoitellut mielenosoituksia jälkikäteen. 

Onneksi Pikkuruu ei sitten päättänyt tulla viime viikolla, jolloin Mies oli kaksi yötä Jyväskylässä ja hälyytysvalmiudessa olevat vanhemmatkin samaiset vuorokaudet laittamassa kesämökkiä talviteloille. Nyt olen kyllä aikalailla valmis ja odottavalla kannalla Suureen Ponnistukseen. Laskettu aika on nyt. Ei vielä tunnu kuitenkaan tukalalta. Tämän vatsani kanssa on kyllä kaunis olla.

en halua isoveljeksi...

sanoi Kuu sunnuntaisen uhmakohtauksensa jälkeen. Äiti, mamma, mä en halua että Pikkuruu tulee tänne. Äiti, mä en halua tulla isoveljeksi. Äiti,mä en halua  leikkiä Pikkuruun kanssa. Äiti, mä haluan että Pikkuruu kuolee. Rakkaani pelot on tunnistettu.Olen hyvilläni siitä, että ne tunteet ovat tulleet sanoina hänestä ulos. En osannut tilanteessa reagoida muuta kuin halaamalla, todistelemalla että kaikki on hyvin, että rakastan häntä aina. Myöhemmin kiitin ja kehuin, että hän osasi kertoi tunteistaan, kaikenlaisia tunteita tulee ja saa tulla. Nyt tiedän mitä hän tuntee. Niin luonnollinen reaktio. Tähän saakka hän on niin urheasti ja iloisesti puhellut Pikkuruusta. Elämän mullistava muutos tulee kenties muutamien päivien, parin viikon sisällä.

Väistyköön tämä flunssa sitä ennen, jookos. Ei huvittaisi ponnistella, kun kurkku on karhea, nenä tukkoinen, henki ei kulje syvälle.

me toisaallakin

Luin Kahden suoraa. Enpä ollut taas vähään aikaan selaillut blogeja. Mutta nyt, kuinkas ollakaan, siellä näin itseni ja Kuuni. Kuvassa taustalla pieninä muurahaisina, mutta tunnistettavissa. Kotirannalla, rantapuistossa. Hassua. Minä vihreässä hupparissani, Kuu keltaisessaan. Mieskin seisoi rinnallamme. Näin me linkitymme ja esiinnymme vieraissa reportaaseissa, yllättävissä tilanteissa, anonyymeinä.

loka alkoi aurinkoisessa ruskassa

      

Kuukausi taittui. Viime viikko on leivottu, herkuteltu ja juhlistettu 3-vuotiasta Kuuta. Viikko sitten huoneiston täytti tunteineen ja äänineen seitsemän 3-4 -vuotiasta vanhempineen. Juhlapöytä katettiin kahteen kertaan ja totesin etten toiste toivo synttärijuhlien jakautuvan useammalle päivälle. Kertaheitolla parempi. Siivotaan, leivotaan, laitetaan kaikki kerran ja sitten juhlitaan kunnolla. Juhlaviikonloppu sujui kuitenkin mukavasti. Viikko on syöty leftoverseja. Nyt jääkaapissa hyytyy jo uusi kaakku tämän iltapäivän vieraille.

Vointini Pikkuruun kanssa on edelleen hyvä. Laskettuun aikaan on yhdeksän päivää. En enteile h-hetkeä, valmistaudun yliaikaan. Valmistelut ovat aikalailla pulkassa. Peti pesty, vaatteet lajiteltu, mielikin harhailee useaan otteeseen jo synnytyksessä ja sairaala-ajassa. Imetystuolikin on valmis. Ei niin pehmoisena kuin toivoin, mutta toimivana, pienoista tuunausta vielä odottaen.

Kuu puolestaan oireilee vaihteeksi jälleen uhmaillen. Äitiä ei uskota, huudetaan ikävyyksiä, jämähdetään lattialle/maahan, josta raskaana olevan on vaikea repiä häntä liikkeelle. Huhhei, muutama kerta julkista huudatusta ja riuhtomista on jo esiintynyt. Mitenkäs tämä mieli pysyisikään rauhallisena, anteeksi Pikkuruu. Jäähypenkki on ollut ahkerassa käytössä. Huutokonsertteja pikkuasioista useamman kerran päivässä. Olen virkannut jo pari tiskirättiä rauhoittumisia odotellessa. Aistiikohan hän jo lähestyvän muutoksen.

Eilen istuin upeiden ystävien kanssa iltaa Farangissa. Nautimme gourmet-ateriasta, yhteisestä hetkestä pitkään aikaan. Huomenna suunnittelen elokuviin menoa toisen paksuna olevan ystävän kanssa. Ehtisin vielä vaikka mitä ennen kuin kannan uutta pienokaista sylissäni. Viikolla vierailimme Kuun kanssa Jyväskylässäkin. Junaretki ja yöpyminen hotellissa. Vaeltelua kaupungin raitilla. Mukavaa vaihtelua, vaikkakin pienoisessa flunssassa.

hukassa!

Eilen koin sen paniikin, josta vanhemmuudessa puhutaan. Kolmevuotias hukassa, kadoksissa, hävinnyt. Kirottu kangaskaupan osasto, jossa piti nyt roikkua niin houkuttelevia kankaita lieroina katosta maahan sikinsokin. Ne imaisivat Kuun ja seuraavina minuutteina oli tällä äidillä tuskaista. Ravasin vatsani kanssa osastoja edestakasin, silmissä sumeni, aivot eivät toimineet. Onneksi toiset toimivat, ystävä lähti etsimään kuulutuskoppia. Minä jatkoin paniikinomaista edestakaisin ravaamista. Kunnes - toinen ystävä soitti Kuun löytyneen haahuilemasta tutun osaston liepeiltä, aika kaukana siitä kirotusta kangaskaupan osastosta. Tosin juuri siltä suunnalta olimme tulossa. "mä menin kankaiden luokse,sitten vasempaan ja sitten mä kovasti etsin ja etsin penkkiä muttei vaan löytynyt...", oli Pienen sepustus. Huhhei. Siinä siis tämän vuotisen Habitaren päällimmäiset.  

syyssyys

Reilu viikko sitten lisääntyi jälleen ikävuoteni. Kesän viimeiseltä tuntuva kesäpäivä kului ystävien hääjuhlassa. Ristiriitaisin aattein ja tuntein, mutta päivästä iloiten. Miehen kanssa vietimme iltaa maanantaina, aah, Carmen Souzaa Huvila-teltassa ihaillen.

Olemme viikon varrella leikkineet rantapuistossamme, kyläilleet Kuusiluodolla ja Laurinlahdella. Syys tuntuu jo tuulenvireessä. Aurinko ja rankkasade ovat vuorotelleet.

Viikon varrella alkoi myös äitiysloma. Lomaa syyskuu ja sitten lokakuussa touhuun, eikös vain Pikkuruu? Hän potkii ja nyrkkeilee tomerasti. Turvottaa jalkapöytiä numeroa suurempiin kenkiin ja pistää sormukset kaulanauhaan. Vointi on muutoin mahtava ja pinkeä. Fillarilla polkien matka taittuu kyllä parhaiten. Totesin sen, kun tänään tuli käveltyä jonkin verran. Alhaalla painoi. Puuhakkuutta odotan puolestaan edelleen. Voisin vain lukea ja neuloa. Yrjö Kallisen elämä ja totuus on lukuvuorossa. Auringonkukan värinen lankatilaus osoittautui kuitenkin enemmältikin okraksi. Sitä hetken nieleskeltyäni päätin toteuttaa twenty ten:nini sinä tilattuna vauvankakansävyisenä, helmineulekin tuntui tuovan tuulahduksen1970-luvun lapsuudestani. Imetysvillatakki on nyt jo yli puolen välin. Olen ylittänyt itseni ohjekoodien avaamisessa useaan otteeseen, hii.

...tiskirätti tiedän sen mutta ylpeä sellainen...

Olen virkannut ensi kertaa sitten peruskoulun. Olen saanut valmiiksi kaksi tiskirättiä, joista ensimmäisen vein sunnuntaina tuliaisena ystävälleni. Sitä kullankeltaista virkkasin lauantaina odotellessani urheiluhallissa Dalai Lamaa. Siinä erinomaiset energiat.

Dalai Lama valloitti. Päivä oli kokonainen, kokonaisvaltainen. Hetkellisiä keskittymisen herpaantumista minulle tapahtui, mutta aistit olivat avoimina. Se oli pääasia. Intensiivisyydessään edellinen tapaaminen Finlandia-talossa oli mieleenpainuvampi. Urheiluhallin humina, hälinä, valot, tulkkauskuulokkeiden supina, äh, mutta oli hyvä olla siellä muiden ihmisten keskellä. Olla, aistia ja kuunnella.

tuttududuu

To Do:

* Ikkunat on pesty viimeksi liian kauan sitten (kaikkinensa 3 vuotta sittenköhän), vaikka onhan nuo pienet pusuhuulet olohuoneen lasissa suloiset (huulenkuvista valuu vana alaspäin).

* Ruokapöydän tuolien verhoilut repsottavat yhä pahemmin. Tulisi suojata. Tulisi väsätä irtohuput. On ostettu jo kertaalleen kangastakin (3 vuotta sitten), mutta se on jo löytänyt toisen (keskeneräiseksi myös jääneen) käyttötarkoituksen.

* PikkuRuuta varten on noudettu vintiltä sitteri ja unikoppa, jotka kaipaavat putsausta ja tuunausta. Mistähän kiva kangas sitteriin? Mitenköhän ompelutaitoni riittävät uuden päällisen luomiseen?

* PikkuRuuta vasten tulisi käydä Aa:n vanhat vauvanvaatteet ja -tarvikkeet läpi. Pesaista niitä, joo. Järkätä niitä, joo. Onkohan kaikkea tarpeellista? Minneköhän ne latoisi? Missähän se rintapumppu on? Se, joka 3 vuotta sitten hirmuisessa hädässä huuto.netistä huudettiin ja joka kuitenkin jäi miltei käyttämättömäksi. Entä kestovaipat, vauvakokoa? Niille säilytysloota ja -ämpäri...

* Tulisi miettiä Aa:n 3-vuotissynttäreitä kuukauden kuluttua, paria viikkoa ennen Pikkuruun laskettua aikaa. Pitäisi kai leipoa pakkaseen.

* Leikkihuone tulisi järkätä, Aa:n vaatekaapin sisältö käydä läpi. Mitähän sopivaa tulevaan vuodenaikaan sieltä löytyykään? Nepä voisi siirtää Isosiskon huoneen kaappiin, josko siellä vähän järkkäisi.

* Puhuttu on itsepalvelukirppis-pöydästä syyskuun alussa. Sehän vaatii organisointia, hinnoittelua, autoa...

PikkuRuun laskettuun aikaan on nyt vajaat kahdeksan viikkoa. Töitä vielä tasan kaksi viikkoa. Puuhakkuuteni on vain edelleen etsinnässä. Listauksia olen kyllä kyennyt näemmä tekemään.

Unelmoin juuri tilaamastani auringonkukankeltaisista langoista ja uudesta neuleohjeesta, joka varmasti ylittää taas taitoni. Still light tunikani on jo päättelyä, napin ompelua, prässäystä (?) vaille valmis! Olen saavuttanut jotakin. Posti toi myös tänään hankkimani 15 bambupyöröpuikon kokoelman. Niistähän minulle riittää.

Odotan tulevaa lauantaita. Dalai Lama. Ajattelin istua, aistia, keskittyä paikan päällä. Kerätä energiaa.

retkellä



Suokissa kahdestaan, kun miehen piti saada työrauhaa ja kaverit oli buukattu. Miten kaunista siellä onkaan ja turistiryysiksestä huolimatta rauhoittava tunnelma.

viikon varrella...

sain harvinaisen leipomispuuskan ja koin olevani onnistunut pullantuoksuinen mamma. Megakorvapuustit maistuivat, mutta pakkaseen suurin osa joutuivat, kun en ollut varautunut sellaiseen hormonimielitekoon eikä syöjiä riittänyt.

Viikon varrella on ollut viimeinen hallituksen kokous tältä erää. Tuntuu helpottavalta ajatella, että kahden ja puolen viikon kuluttua olen täysipäiväinen kotiäiti jälleen.

Viikon varrella on parvekkeemme saanut kukkasia taasen. Ihailen suuria herkullisen keltaisia samettiruusuja ja laventelin sinertävyyttä.

On ukkostanut, satanut, paistanut, hiostanut, paleltanutkin viikon varrella. Eilen näyttäytyi komea sateenkaari. Kuulla on puolestaan jo pieni köhä.

Olen myös viimesenteillä neuleeni kanssa. Se vei siis kolme kuukautta aikamoista tikuttamista kyllä, mutta niin terapeuttista ja meditatiivista. En keskity virheisiin, odotan miltä se näyttää, kun pallomasu on poissa. Olen jo mietiskellyt seuraavaa neuleprojektia. Kaksi ohjetta on hankittu, punnittu puolia ja toisia, surffailtu ravelryn kokeneiden neulojien kokemuksia, mietitty värejä ja lankoja. Hmmm.

aktiviteetteja

Rantakalliot kutsuivat eräänä iltana retkelle heittelemään kiviä mereen. Elokuinen auringonlasku, lempeys ja sileys.

Eilinen vierähti Skidit festareilla: tanssi- ja skeittikoulua, elokuvia, musiikkia, pomppulinnaa, lasten vilinää ja vilskettä, brunssia täpötäpötäydessä Siltasessa yli tunnin odotuksella. Onneksi saippuakuplakoneet ja painiminen kivan kaverin kanssa ravintolan sohvalla pitivät pienimmät vireessä. Minulla on nyt sitten skeittipoika.

Tänään aurinkoa ja sadetta. Äkkilähtö rantapuiston treffeiltä ja arpomista lähteäkö iltaretkelle Suomenlinnaan nyt vaiko joskus toiste. Tuntuu siltä että kesäjuttuja on vielä tekemättä, mutta ajat,energiat ja ilmat arvaamattomammat.

saaristolaisidylliä

Loman viimeisinä päivinä matkasimme pienen miehen kanssa kahdestaan Ahvenanmaan Jurmoon, jonne ystäväni oli asettautunut pari vuotta sitten osa-aikaisesti. Reissumieheni osoittautui reippaaksi ja miellyttäväksi matkaseuralaiseksi. Matkaa tehtiin kuusi tuntia suuntaansa: henkilöautolla, junalla, busseilla, lossilla ja lautoilla. Perillä nautimme saaristolaismaisemista, punaisista asfalttiteistä, maankaivuuhommista ja eteenkin suoraan puskista poimituista "vadelmakarkeista". Aurinko helli mieltä. Kyläidylli teki vaikutuksen vierailijaan, vaikka pienessä suljetussa yhteisössä pinnan alla kuulemma väreilikin.

Nyt töissä. Viimeinen kuukausi ennen äitiyslomaa ja täydellisempää keskittymistä uuteen elämään.

On kulunut

... 20 päivää lomalla.

* on nautittu puistolounaita, ihmetelty leikkipuiston kuvioita, etsitty tuttuja kavereita, opittu polkemaan omalla muumi-pyörällä (eikä vain jarruttamaan)

* on istuttu rantapuiston hiekoilla, kiipeilty laivassa, (Kuu) puskapissaillut mallikkaasti

* on mökkeilty, vietetty aikaa mummin ja papan ja nukan kanssa

* on lennetty ihanaisille päiville Sisilian Trapaniin, syöty navat pullolleen, laiskoteltu, lorvailtu, nautiskeltu

* on retkeilty Pihlajasaareen, polskittu rantavedessä, intoiltu vesibusseista

* on oltu Lintsillä ensi kertaa riemuissaan minihupi-laitteista, oudoksuttu Siskoa ja Poikaystävää ilveilijöiden kostuumeissaan

* on oltu kotona, oltu vain.

Ilmat suosivat toisinaan, toisinaan ei.

Blogit pursuavat idyllisiä ja inspiroivia kuvia ja kertomuksia kesäkuvioista. Niin. Meillä parvekkeen laventelit kuolivat viikon poissaolomme aikana, eikä niiden sijalle ole saatu vielä mitään. Siellä ne tervehtivät apeasti ovea avatessa. Eilen havahduin ettemme ole nauttineet parvekkeen kesästä vielä lainkaan. Minua vaivaa saamattomuus,joka ei kylläkään ole uusi luonteen piirre. Miestäni puolestaan pyyhkäisi viime sunnuntaina käsittämättömän ihailtava siivouspuuska, jossa vauhtia saivat homehtuneet kaakeleiden saumaukset, uunin väliköt, pöydän raot, jotka olivatkin olleet sellaisenaan viimeiset viisi vuotta. En voi kiittää itseäni puuhakkuudesta. Silti ihailen, haaveilen, kadehdinkin keittiöpuutarhoja, tuunausintoja, aktiviteetteja, värikkäitä, seesteisiä kuvakollaasheja muilla sivustoilla. Voi jospa minäkin sitten joskus.