it´s a boy !

Olen ollut tuplaäiti yhdeksän vuorokautta!

Äitiäiti, äitykkää, mami, mamma (kutsuu Kuu): elämäni päärooli tässä hetkessä. Onnellinen siitä.

Kertomus:

Sunnuntai-iltana enteilin ehkä ennen nukkumaan menoa, järjestelin asioita valmiuteen. Supistelut alkoivat maanantaina 17.10.2011 aamuyöstä kolmen aikaan. Siirryin kellon kanssa sohvalle, jossa nuokuin 10-20-30-minuutin välisten ihan siedettävien supistusten kanssa koko loppuyön ja aamupäivän, kunnes puolenpäivän jälkeen olotila voimistui, kipu vahveni kaksinkertaiseksi. Aamutuimaan pappa nouti Kuun yökylään. Kolmen maissa Mies ja minä lähdimme taksilla kohti kätilöopistoa. Oi, kun kirosin matkan ajan sitä miksen ollut valinnut puolet lähempänä olevaa naisten klinikkaa. Maanantain orastavassa iltapäiväruuhkassa oli julmetun pitkä puolituntinen taksimersun jokaista pienenpientä töyssyä manaten. Kätilö johdatteli meidät osasto 4:n synnytyssali 9:ään, seinäkello näytti silloin iltapäivän neljää. Midhusbend, saimme mieskätilön, ilokseni! Todettiin että olin vasta sentin auki, tunnin päästä jo 4-5 senttiä, kahden/kolmen tunnin päästä täysin 10 cm, vihdoin. Avautumisvaiheessa turvasin ristiselkä loimuten, jalat täristen Mieheen, relaxbirth-synnytystukilaitteeseen, suihkun vesiputkiin. Turvauduin kahteen aqua-rakkulaan, kahteen ilokaasu henkäisyyn, jotka eivät tehonneet. Vesirakkuloiden asettaminen oli tuskan keskelläkin ikävän tuskallista, enkä osannut uloshengittää kaasuputkeen. Ponnistusvaiheessa kohdunsuulle pistettiin puudutetta. Reilun tunnin ponnistelin seisoma-asennossa relaxbirhtiin nojaten, kunnes jalkani uupuivat. Seisoalteen oli vaikeaa rentouttaa niitä supistusten välillä. Istumisasentoon en kyennyt relaxbirthissä lainkaan, ristiselkäkipu oli mahdoton. Siispä Pikkuruu syntyi perinteisessä puoli-istuvassa asennossa klo 20.28. Kokemus oli eteenpäin vievä. Voimaannuttava. Koskettava. Kiehtova. Kivulias toki, mutta kun pieni rääkäisy koitti, oli se kipu poissa. Me olimme saattaneet maailmaan pienen pojan. Pikkuruinen Pikkuruu: 2980g, 50 cm. Kurttuinen koipeliini, ruttunaama pikku mies.

Nyt pienet posket ovat jo pulskistuneet. Kolmen levottoman sairaalayön (jaetussa huoneessa, huh) jälkeen oli ihanaa kotiutua, etsiä rytmiä, imetysasentoja, imetyspaikkoja, sylitellä, nukutella, katsoa suoriin silmiin ja ihmetellä ihmistä. Yhdeksän vuorokautta on Kuu saanut totutella isoveljeyteen. Se on haastava muutos, ristiriitaisia pieniä suuria tunteita täynnä. Minun pieni Kuuni, niin suurempi kuin veljensä Pikkuruuni. Sydämeni pakahtuu.

Menen nyt nukkumaan miesteni viereen.

valmiustilassa

Olen parin viikon sisällä nauttinut ystävien seurasta. Istunut kahdesti elokuvasalissa: ensi huikean vaikuttava 3, sitten toisella tapaa hieno (vaikkakin paatoksellinen, hieman yksioikoinen) Sade kuuluu meille. Olen viimeistellyt imetysvillatakkini mustilla puuhelminapeilla. Olen pakannut repun, joka odottaa eteisessä Kätilöopistoa. Olen lueskellut synnytyskertomuksia ja kaikenmaailman asentoja ja kivunlievityskeinoja netistä. Olen ommellut ne tuolin selkänojien suojat ja sitteriin uuden päällisen. Olen lukenut peräperään hyvää kirjallisuutta: Auster, Hustvedt, Giardano ja nyt on käsissä kevyempää sarjaa David Nichollsilta. Olen napostellut, herkutellut. Olen menettänyt päivittäin malttini Kuun uhmakohtauksille, halinut ja pahoitellut mielenosoituksia jälkikäteen. 

Onneksi Pikkuruu ei sitten päättänyt tulla viime viikolla, jolloin Mies oli kaksi yötä Jyväskylässä ja hälyytysvalmiudessa olevat vanhemmatkin samaiset vuorokaudet laittamassa kesämökkiä talviteloille. Nyt olen kyllä aikalailla valmis ja odottavalla kannalla Suureen Ponnistukseen. Laskettu aika on nyt. Ei vielä tunnu kuitenkaan tukalalta. Tämän vatsani kanssa on kyllä kaunis olla.

en halua isoveljeksi...

sanoi Kuu sunnuntaisen uhmakohtauksensa jälkeen. Äiti, mamma, mä en halua että Pikkuruu tulee tänne. Äiti, mä en halua tulla isoveljeksi. Äiti,mä en halua  leikkiä Pikkuruun kanssa. Äiti, mä haluan että Pikkuruu kuolee. Rakkaani pelot on tunnistettu.Olen hyvilläni siitä, että ne tunteet ovat tulleet sanoina hänestä ulos. En osannut tilanteessa reagoida muuta kuin halaamalla, todistelemalla että kaikki on hyvin, että rakastan häntä aina. Myöhemmin kiitin ja kehuin, että hän osasi kertoi tunteistaan, kaikenlaisia tunteita tulee ja saa tulla. Nyt tiedän mitä hän tuntee. Niin luonnollinen reaktio. Tähän saakka hän on niin urheasti ja iloisesti puhellut Pikkuruusta. Elämän mullistava muutos tulee kenties muutamien päivien, parin viikon sisällä.

Väistyköön tämä flunssa sitä ennen, jookos. Ei huvittaisi ponnistella, kun kurkku on karhea, nenä tukkoinen, henki ei kulje syvälle.

me toisaallakin

Luin Kahden suoraa. Enpä ollut taas vähään aikaan selaillut blogeja. Mutta nyt, kuinkas ollakaan, siellä näin itseni ja Kuuni. Kuvassa taustalla pieninä muurahaisina, mutta tunnistettavissa. Kotirannalla, rantapuistossa. Hassua. Minä vihreässä hupparissani, Kuu keltaisessaan. Mieskin seisoi rinnallamme. Näin me linkitymme ja esiinnymme vieraissa reportaaseissa, yllättävissä tilanteissa, anonyymeinä.

loka alkoi aurinkoisessa ruskassa

      

Kuukausi taittui. Viime viikko on leivottu, herkuteltu ja juhlistettu 3-vuotiasta Kuuta. Viikko sitten huoneiston täytti tunteineen ja äänineen seitsemän 3-4 -vuotiasta vanhempineen. Juhlapöytä katettiin kahteen kertaan ja totesin etten toiste toivo synttärijuhlien jakautuvan useammalle päivälle. Kertaheitolla parempi. Siivotaan, leivotaan, laitetaan kaikki kerran ja sitten juhlitaan kunnolla. Juhlaviikonloppu sujui kuitenkin mukavasti. Viikko on syöty leftoverseja. Nyt jääkaapissa hyytyy jo uusi kaakku tämän iltapäivän vieraille.

Vointini Pikkuruun kanssa on edelleen hyvä. Laskettuun aikaan on yhdeksän päivää. En enteile h-hetkeä, valmistaudun yliaikaan. Valmistelut ovat aikalailla pulkassa. Peti pesty, vaatteet lajiteltu, mielikin harhailee useaan otteeseen jo synnytyksessä ja sairaala-ajassa. Imetystuolikin on valmis. Ei niin pehmoisena kuin toivoin, mutta toimivana, pienoista tuunausta vielä odottaen.

Kuu puolestaan oireilee vaihteeksi jälleen uhmaillen. Äitiä ei uskota, huudetaan ikävyyksiä, jämähdetään lattialle/maahan, josta raskaana olevan on vaikea repiä häntä liikkeelle. Huhhei, muutama kerta julkista huudatusta ja riuhtomista on jo esiintynyt. Mitenkäs tämä mieli pysyisikään rauhallisena, anteeksi Pikkuruu. Jäähypenkki on ollut ahkerassa käytössä. Huutokonsertteja pikkuasioista useamman kerran päivässä. Olen virkannut jo pari tiskirättiä rauhoittumisia odotellessa. Aistiikohan hän jo lähestyvän muutoksen.

Eilen istuin upeiden ystävien kanssa iltaa Farangissa. Nautimme gourmet-ateriasta, yhteisestä hetkestä pitkään aikaan. Huomenna suunnittelen elokuviin menoa toisen paksuna olevan ystävän kanssa. Ehtisin vielä vaikka mitä ennen kuin kannan uutta pienokaista sylissäni. Viikolla vierailimme Kuun kanssa Jyväskylässäkin. Junaretki ja yöpyminen hotellissa. Vaeltelua kaupungin raitilla. Mukavaa vaihtelua, vaikkakin pienoisessa flunssassa.