rannalla marraskuussa

Voisipa tehdä tradition: lounas rantaravintolassa marraskuussa. Pöytä olisi kannettuna ihan veden rajaan, vieressä savuaisivat avotulella tuoreet mustekalat. Lämpöä +19 astetta, tuuletonta ja rauhallista. Ruokailtuaan lapset leikkisivät omatoimisesti näköetäisyydellä. Ateria: Nam!

Lähdimme lauataina uusien tuttaviemme kanssa retkelle Välimeren rannalle. Lähimmälle kesti 50 minuuttia paikallisbussilla. Ei paha. Lasten kanssa juuri sopiva, leppoisa lauantai.

sanat

- Daa = tuolla, there

- Njam-njam = nälkä, jotain naminamia tekisi mieli
- Iiooo = Kiitos

- Oaaa = Hola!
- miimii = jossain näkyy kissa
- vövö = koira, tuolla!

Siinä sanavarastoa, jolla 1-vuotias pärjää ihan hyvin. Toki äittä, dada, aao ja kimeä kiljunta ovat edelleen hallinnassa. Ruu höpöttelee ja hupsuttelee mielellään, kun saa katsekontaktin. Kutiaa kyljistä ja kikattelee. Nauraa tilannekomiikalle, kun veli on piilossa verhon tai viltin takana. Nauraa mukana, kun muutkin nauravat. Syöttää ja syö veljensäkin puurot mielellään. Mandariinejä uppoaa parikin samantien. 

Saimme eilen lisää sosiaalista ympyrää. Tapasin kaksi suomalaista mammaa lapsineen lähipuistossa. Täällä asuu (ainakin) seitsemän 30-40-vuotiasta naista, jotka ovat viime vuosien aikana perheellistyneet. En ollut ajatellut kaipaavani tämän lyhyen oleskelumme aikana muihin suomalaisiin kontakteja, mutta olihan se mukavaa, kun mutkan kautta sain heidän yhteystietonsa. Lasten kanssa tapaamisissa keskustelut tuppaavat vain olemaan korkeintaan 30 sekunnin pätkiä. Kokonaiset lauseet ovat bueno, ja jos ehtii kuuntelemaan myös vastauksen/vastakommentin on tilanne muy muy bien!

lukossa

Potkupyöräilemässä lähipaseollamme silloin, kun kannatti varmuuden vuoksi varustautua kumisaappain ja sateenvarjoin.

Tämä maa on tänään lukossa, selitti Kuu skypen kautta papalle. Mekin päätimme aamulla olla menemättä kouluun, siitä Kuu oli erityisen iloinen. Päivä oli kaunis. Aamulla tietokone näytti samat +8 celciusta täällä kuin Helsingissäkin. Ero oli siinä, että täällä mittarin lukema nousi iltapäivällä +18, kun pohjoisessa se laski siitä neljä astetta lähemmäs nollaa.

Aamupäivällä lähdin poikien kanssa paseolle ja leikkipuistoon. Ihmisiä oli liikkeellä paljon. Osa selkeästi nauttimassa auringon säteistä ja vapaasta (palkattomasta) päivästä. Oli tuuleton, pysähtynyt olotila. Iltapäivällä täälläkin helikopterit hyrräsivät kaupungin yllä, banderollit liehuivat, pillit soivat, sadattuhannet ihmiset marssivat, vaativat oikeudenmukaisuutta. Ulkopuolisenakin on selvää, että tulevaisuuden näkymä on täällä useimmalla synkkä. 

Vaikka itsellä myös se usein kurkkua kuristaa. 

jazzjazz

Albaicinin leikkipuistossa, kun aurinko vielä lämmitti ja Alhambran valot syttyivät kaupungin ylle.

Taide-excursiolla

Vihdoin siellä ylhäällä, Alhambran muurilla, eräänä leppoisana sunnuntaina.

Se oli maalauksellista musiikkia. Alkoi oranssilla intensiivisellä taustalla, violetissa maailmassa kaksi valokeilaa. Tulenpunaisessa kaftaanissa Sosa; savunlilassa tiukassa paidassa ja farkuissa niinniin italialaisena Fresu. Musiikki värjäsi tilan ja tunnelman äärilaidasta toiseen. Värimaailmat vaihtuivat, valokeilat ja varjot tanssivat. Sosakin välillä pianonsa ääressä. Kaksi tuntia kului kuin inspiroivassa taidenäyttelyssä. Istuin parven piippuhyllyllä. Sieltä lintuperspektiivistä tuntui hyvältä tiirailla saapuvia ja poistuvia ihmisiä. Pääosin pareittain he tulivat. Kivan näköisiä tyyppejä. Tuntui hyvältä istua turvallisesti pehmeällä tuolilla, klassisessa teatterissa. Kenellekään ei tarvinnut koko aikana vastata mitään, kukaan ei kysynyt mitään. 

Kuu: Äiti, et sä voi mihinkään nyt keskiyöllä lähteä. Katso nyt, siellä on ihan pimeää.

Äiti: Älä huoli. Sehän on tuossa ihan kulman takana. Muistatko kans sen reitin, kun tänään käytiin ostamassa se lippu.

Kuu: Niin, mutta eihän siellä näe mitään.

Äiti: Lainaisitkohan mulle vaikka sun taskulamppua?

Kuu: Voi kun mä en tiedä missä se on. Eikä se ledi-lamppu kestä vettä.

Rakas sääpäiväkirja

Sierra Nevadan lumihuiput pyykinkuivausterassiltamme katsottuna.

1-vuotiaan aamuherätys

1-vuotias ja 4-vuotias lähipuistossamme, kun aurinko loi täydellisen valon poseeraamiselle.

On sadellut. (Sisäinen aurinkomme onneksi paistaa). Kosteus on hiipinut sisälle vanhaan taloon. Opettelemme lämmityssysteemin toimintaa ja odottelemme sitten kai hyperkallista sähkölaskua. Olemme siirtyneet koko poppoo vierasmakkariin nukkumaan. Se pysyy lämpimämpänä ja Ruun öinen yskä on rauhoittunut. On hyvä nukkua taas koko perhe samassa paikassa, sikinsokin lomittain. Ruu nukkuu melko hyvin. Ja kävelee, muutamia askelia vasta, mutta iloisin mielin harjoittelee vakaata etenemistä.

Mutta siitä säästä: sumuinen sade on tuntunut hyvältä. Me gusta. Se on leutoa. On usein arpomista viitsiikö sateenvarjoa avata laisinkaan. Sitä oranssia sateenvarjoa. Kaupunki näyttää melankoliselta, rauhoittavalla tavalla. Herättää muistikuvia kahdenkymmenen vuoden takaisesta Wienin talvestani. Olen ostanut myös uudet kumisaappaat. Pohdin perusmustien camperien perään, mutta otinkin sitten lilat. Se on haaveilun väri, unelmia keskelle vesilätäkköjä. Tuntui oikealta minulta. 

Olemme myös sosiaallistuneet askeleen verran perheenä. Olimme viikko sitten pizzalla yhdessä espanjalais-brittiläis-ruotsalaisen perheen kanssa. Neljäsosaisesti suomalaisenkin, kun perheen isän äiti on Lahdesta. Poikamme ovat koulussa samalla luokalla. 

Kielitaitoni ei kartu. Menee takapakkia, siltä tuntuu. Voin syyttää vain laiskuuttani. Kieltä ei opi opiskelematta. Edes hivenen joka ilta. Mutta näinä jokaisena iltana olen ollut lähinnä vain niin väsynyt, himoinnut auringonkeltaisten sukkakutimien ääreen tai keksinyt muuta sijaistekemistä. Muutaman kerran olen päässyt iltatuimaan tunniksi pariksi kirjastoon opiskelemaan. Silloin on tuntunut taivaalliselta talsia yksin iltaisia kaupungin katuja. Baarit täyttymässä, ihmiset hoitamassa arki-ilta-askareitaan. On ihan virkistävää olla ilman lastenvaunuja. Tuntuu vähän alastomalta kyllä.

Olen menossa tänään konserttiin, yksin. Yli vuoden tauon jälkeen iltameno, itse järjestettynä, itsekseni yläparvelle istumaan. Siellä täytyy sulkea silmät ja tunnustella. Parin korttelin päässä olevassa teatterissa on jazz-festarit ja italialais-kuubalainen duo esiintymässä. Kutkuttaa.

Kävimme korkealla. Kiitos Miehen, joka sellaisena takkuisena sunnuntai aamunani teki sen päätöksen puolestani että nyt lähdetään. Tehtiin pikapakkaus ja pieni yhden yön retki Sierra Nevadan valkeisiin pikkukyliin. Matkattiin paikallisbussilla kaksi tuntia serpentiiniteitä ylöspäin. Tunnin jälkeen molemmat pojat oksensivat, ihan peräkanaan, onneksi vuorotellen. Mies istui bussin penkillä pienempi oksennetussa sylissään ja minä pyyhin vessapaperilla pienokaisiani. Sitten pienet nukahtivat, molemmat. Poistuttiin bussista siinä ensimmäisessä kylässä ja löydettiin se halpa yösija. Istahdettiin lounaalle kylän keskusaukealle. Aurinko paistoi, ilma oli syksyisen raikasta ja kirpeää. Lämmitti kuitenkin niin, että aamulla puetut fleecet sai kuoria. Maleksittiin. Syötiin viinipypäleitä suoraan köynnöksestä. Istahdettiin kukikkaalle kattoterassille iltapäiväkahveelle ja kakulle. Edessä aukeni se avara maailma. Yövyttiin totaalisessa pimeydessä ja hiljaisuudessa. Seuraavana päivänä ihanan kattoterassilounaan jälkeen napattiin paikallisbussi siihen kauimmaiseen kylään, jonne on palattava. Sitten kun mieli kaipaa taas kirkastusta. Poikani osoittautuivat kunnon matkamiehiksi. Kyllähän sitä nyt banaani-matkaevään jälkeen ihkaoikeassa vuoristoradassa saattaa ilmetä pientä pahoinvointia. Mitä pienistä.

Viimeaikaista: 

Ruu kävelee. Nousee ylös naama aurinkona, heittää pallon, ottaa perään askelmia ja pyllähtää hihkuen alas tukevalle lattialle. Pallon potkimistakin on treenaillut. Nyt, 1v ja 12 päivää vanha kiljukillemme. Kova pusuttelija, suukot lentävät. 

Olen ollut toista päivää tyystin imettämättä, nukkunut isomman kanssa nyt jo viikon toisessa makuuhuoneessa ja Mies on hoitanut pienemmän yörauhoittelut. Yöt menevät kerta kerralta paremmin. Mutta voi haikeus ja kaipaus, eroahdistusta eteenkin tällä äidillä. Ruun ensimmäisen elinvuoden olen ollut ihan vieressä muutaman tunnin menojani lukuunottamatta, nukkunut aina kosketusetäisyydellä ja aamuisin herännyt useimmiten hänen tökkäykseensä ja sulattavaan hymyyn. Elämä etenee näin niinä pieninä irtiottoina eteenpäin.