tuhat rikki

Eilen illalla mietin lukuja. Olen oikeasti aina aika yllättynyt, että täällä käydään. Harva tietää tulla. Tänne eksytään. Tai seurataan jalanjälkiä. Hymyilyttää toki, kun yksityinen ei tietenkään ole yksityinen, kun sitä avoimesti netissä päivittää. Nyt on sitten tuhat rikki. Tuhat käväisyä 16 kuukauden aikana. Pientä. Juuri sopivaa.

itse hetki

Se oli tänään, kun istuin uimarannan kivikolla, aurinko helli tuuletonna, hanhet ja lokit jossain taustalla, sylissä tyyni Pikkuruuni tutkaili horisonttia, edessä etäämmällä vesirajassa iso Kuuni leipoi itsekseen mutakakkua.

muistiksi

...tähän menneestä viikosta ja sen lopusta:

* alkoi Pikkuruun kiinteä, soseinen, syöminen

* sadepäivä sisätiloissa: ruudusta liikaa lastenohjelmia, seurauksena seinille (ja silmille) hyppimistä, kaula-aukossa roikkumista

* kirpparilla löytösaldo 0, onneksi ystävällä parempi tulos

* tivoli! Kuu riemuiten laitteissa x 3

* extempore kutsu ja pastaillallinen ystävien luona, havainto ettei Kuulla oikeastaan ole kunnollisia palapelejä (tilanne paikattava!) 

* äidin vapaapäivä isovanhempien luona: tuolihierontaa, ruokatarjoilua, useita sylejä ja huomiota lapsosille

* hölmö yritys lastenvaunuilla hulluille päiville, saldona perusvoidetta ja lehmä-lakritsia, hissien odotusta

* iltakävelyllä kaksin Pikkuruu kanssa. Pitkin meren rantaa, metsäpoluilla hurjan paljon puita kaatuneina/kaadettuina, aarre-kalliollamme kaikki hyvin. Lämmin auringonlasku. Manducassa pienet silmät suuren suurina tutkailivat uutta ympäristöä. 

Tulisi aloittaa Pikkuruun manuaalinen muistiokin. Hei, nyt viimeistään, hoi Kii.

Minä haluan muistaa nuo, eteenkin viimeisen tähtösen. Siksihän tätä kirjoitan. Kamerassa patterit finitot jo päiviä.

kuusi kuukautta

Nyt.

Silloin. Tasan 6 kuukautta sitten. Synnytyssalissa. Elämänvoimalle antautuneena, avautuneena. Tuskissani ponnistaen. Luonnollisesti, onnistuen. Voimaantunut. Onnellinen. Käsittämätön. Uskomaton kokemus. Pieni ihminen, uusi elämä, Pikkuruu. Meistä, minussa, minusta maailmaan.  

Tämän päivän mietteitä ovat olleet viimeiset kuusi kuukautta, jotka Ruu on ollut luonamme. Kakkoslapsen roolissa hän on omaksunut vahvan tahdon ja ilmaisuvoiman. Kiljukille.

Ilon ja valon tuojamme.

viimeinen pala

...sitruunakakkua, 

joka leivottiin ihanan äidin/mummin kunniaksi. Nautittiin nopeasti. 

pääsisisäinen

Pitkä viikonloppu se meni. Vaikka ei kotiäidin näkökulmasta sillä erityistä painoarvoa olekaan. Mies pystyi kuitenkin pitämään hetken tietokonevapaatakin, vaikka pää se varmasti raksutti haasteitaan edelleenkin. Perheen pienimmät pärskivät, rykivät ja räkivät.

Pitkäperjantai oli harmaa, juuri sopiva siivouspäiväksi. Illalla saimme ystävän kylään. Poikani äänet olivat taas voimissaan, lapsettomalle vieraalle ehkä turhankin. Lankalauantaina ulkoiltiin, testattiin että kurahousut ja -hanskat eivät ole vesipidossaan enää. Mies kokkasi herkkuateriaksi lammasta ja bataattia. Väsäsin jälkiruuaksi puolukka-semifreddoa, joka muistutti äidin tekemää ja maistui melko jouluisalta. No, juhla kuin juhla. Isosisko vieraili. Pääsiäissunnuntaina matkasimme mummolaan, jonne Kuu jäi yökylään. Me rauhoituimme vuorokauden vain vauvan kanssa. Muistelimme elämäämme ennen lapsia. Totesimme että tämä näin on nyt hyvä. Onnekkaita olemme. Pääsiäismaanantaina kävelimme pitkästä aikaa kärrytellen kierroksen rantareittiä. Liikkeellä oli runsaasti lintubongareita hightech-varusteineen. Me bongasimme silmäpelein 21 joutsenta joukkiona ja ainakin kaksi riippuliitäjä-surffaria, vai mitä ne vetten päällä liitäjät nyt ovatkaan.

Aurinkoa, kirkasta valoa ja koleaa merituulta. 

takatakataikatalvi

Pyöräilyt ovat toistaiseksi jäissä. Huhtikuu alkoi sakeassa pyryssä. Sain kuitenkin ennen sitä lopulta siistittyä parvekkeemme, aseteltua lautalaatat ja narsissit ruukkuihin. Nyt ne ovat taas valkoisen peitossa.

Kuu on innoittunut vitseistä. Niitä pitää latoa vuorotellen ja kaiken aikaa. Repertuaarinsa on jo aikamoinen. Piti käydä netistä surffaamassa lisää hauskuuksia, kun oma vitsivarasto rajoittuu siihen yhteen aika huonoon. Mummin vuosikymmenten vakiovitsi "itämailla...." on nyt myös jatkanut matkaansa uuteen mieleen. On mahtavaa seurata miten lapsen luovuus poikii juttuihin uusia ratkaisuja. Laukaisujen perään tulee heti sit "Oliks huono?" ja päälle hillitöntä kikatusta. Myös Ruu hekottaa helposti. Taputukset ja rytmitykset, irvistykset ja piilossa-leikit aikaansaavat hyvän mielen.

Olen viime päivinä inspiroitunut erityisesti Chimamanda Ngozi Adichien novelleista ja Fatoumata Diawaran musiikista. Ah, saapuivat sieluun taas aikaisemman elämäni Afrikan tunnelmat. Viikonloppuna kuulin myös pihalta pulujen hukertelua. Se äänimaailma tuo mieleeni aina vahvasti työmatkojen alkuillat Keniassa. Sen tunteen, kun on palannut majapaikkaan raskaan päivän jälkeen, aurinko laskee, sinistyy ja hämärtyy, ilma on sakea ja pysähtynyt, olotila uupunut, aika levähtää ja miettiä tapahtunutta. Melankolinen, mutta läsnäoleva tunne. Haikea olo.

Katsoimme viikonloppuna miehen kanssa pari filmiä lasten kuukahdettua yöunille tarpeeksi varhain. Vastakkaiset illat Stig Larsson -trillerin ja Dalai Lama -dokumentin ääressä. Jälkimmäinen sai minut haaveilemaan matkasta Intiaan. Olisipa tulevaisuudessamme mahdollista matkustaa Dharamsalaan miesteni kanssa... Ehkä sitten kun Pikkuruummekin on tolkkuisessa iässä, viiden vuoden päästä? Olisipa mahdollista herätä Himalajan valoon, tutkia maailmaa yhdessä pienten miesteni ja sen isoimman rakkaani kanssa...