sakeasti lunta

Kun asuu kaupunkikerrostalossa, on usein aika ulkona siitä mitä ulkona tapahtuu. Niin ainakin minulle kävi tänään. Katsoin kyllä aamulla ikkunasta, että ulkonahan on lumisade, mutten antanut siitä itselleni aihetta enempää. Lukiokaverilta, jonka luokse oli tänään sovittu poikieni kanssa kyläilyä, tuli sitten tekstari, jossa todettiin että nyt on PALJON lunta maassa että selvitäänköhän me vaunujen kanssa vai tulisivatko autolla hakemaan. Siihen minä tietenkin kuittasin, että kiitos eiköhän me selvitä. Autottomana lapsiperheenä julkisessa liikenteessä on tottunut kulkemaan sukkelasti. No, onneksi mies tuli alkumetreille auttamaan ja kantoi kerrosvaunut varastosta jalkakäytävälle asti. Ja, onneksi pääsimme ensimmäiset 100 metriä tuoreeltaan lumiauran vanassa, mutta sittenpä törmättiin lumihankeen. Edessä parisataa metriä auraamatonta kävelytietä bussipysäkille ja kolmipyöräisissä kerrosvaunuissa yhteensä noin 25 kg:n painosta lapsia. Huh. Isompi jaksoi kahlata hangessa puolimatkaan asti, kunnes perästä alkoi kuulumaan mä en jaksa enää -huutoa... Espoossa sitten aurauskalusto ei ollut töissä lainkaan eli bussista poistuminenkin oli vaunulliselle haastavaa. Onneksi ystävä tuli puskuavuksi ja ihanaa olikin sitten istua siistiin kotiin herkkupöydän ääreen vaihtamaan kuulumisia pitkästä aikaa. Abikeväästämme on 21 vuotta. Olemmekohan nyt jo vanhoja.

Lunta pyryttää nyt toista vuorokautta. Autottomana ja kerrostalossa ei kuitenkaan huolta lumitöistä tai -taakasta. Huomenna mennään sitten pulkan ja manducan kanssa ulkoilemaan, jos niinkseen.

Olen juuri viettänyt kolmatta tuntia tietokoneen ääressä käyden läpi digikuvia reilun vuoden ajalta. Olivatpahan koneessa sikinsokin siellätäällä. Nyt on sitten valikoitu 211 kivointa, joista pitäisi kyllä vielä tehdä kunnon karsintaa. Haluan valokuvakansioihin talletettua paperikuvia, mutta max. 100 parasta riittäisi. Viikon päästä on Grandman 76-vuotissyntymäpäivät Atlannin ja mantereen toisella puolella, sinne haluaisin nyt myös vihdoin lähettää muutaman valokuvaprintin elämästämme täällä. Projekti jatkukoon.

käsittämätöntä

...kello ei näytä edes yhdeksää ja molemmat poikani uinuvat jo. Isompi kuukahti ennen kahdeksaa. Vauvelikin nukahti tyytyväisenä juuri. Aamulla jouduin herättämään pojat varttia vaille yhdeksän, kun piti rientää aamukahvitreffeille keskustaan. Tästä rytmistä minä pidän. Ei sovita turhan aikaisia menoja siis.

Viikko on vierähtänyt leppeästi. Sain ystävänpäivänä konkretiaa Mieheni joululahjasta: kokovartalohieronnasta ja kasvohoidosta. Yhteensä 2 tuntia 10 minuuttia hemmottelua. Mies vaunutteli vauvaa ja mummi vietti Kuun kanssa kerhon ystävänpäivää. Oh my Valentines.

the paparazzi Kuu

Kuvat: Kuu, 3-vuotta

köhää ja räkää ja parrasvaloa

Niiden parissa on vietetty viime päivät sisätiloissa. Mutta minäpä pääsin tänään kahdeksi ja puoleksi tunniksi kaupungille, yksin! Mitä teinkään? Olin ulalla. Lauantai-iltapäivällä Stockalla ja Aleksilla ei ole minun paikkani. Alusvaatteita ja käsidesiä ja kynsiharja ja sitten etsiskelin paikkaa minne istahtaa cappuccinolle toljottelemaan ihmisvilinää. Kaikkialla oli vain niin täyttä, enkä osannut mennä minnekään. Talsin eestaas päämäärättömästi ja lähdin takaisin kotiin. Kuitenkin yksin liikenteessä, bussissa ilman lastenvaunuja, kirja matkalukemisena oli virkistävää vaihtelua kotiäitiarkeen. Paluumatkalla 20 minuutin bussimatkan aikana onnistuin nukahtamaan se kirja sylissä. Niska nytkähti ja havahdutti.

Eilen jännitettiin koko perhe kuvaruudun äärellä Isosiskon ensiesiintymistä televisiossa, primetimessa jee. Kuu ja Ruukin hiljentyivät haltioituneena tuijottamaan kuvaruutua. Esityksen jälkeen Kuu antoi spontaanit ablodit ja sanoi Hyvin meni! Hyvinhän se meni, vaikka tie päättyikin. Onneksensa mielestäni. Koko juttu oli hänelle varmasti erityisen mieletön kokemus, saavutus ja onnistuminen, muttei se oikea paikka eikä hetki ihanaisellemme. Mutta voi, olemme niin ylpeitä lahjakkaasta, valovoimaisesta nuoresta naisestamme.

oi sisaruus

Sain vihdoinkin ladattua kamerasta viime aikojen kuvia koneelle. Liikaa ei ole tullut arkea dokumentoitua, mutta sen sijaan 3-vuotias oli ollut ahkera salakuvaaja. Kuvia eri puolilta asuntoa oli yllättäin kertynyt kameraan useita kymmeniä. Täytyypä editoida niistä joitakin tänne muistioon antamaan toisenlaista perspektiiviä.

Sisaruus. Koska omat veljeni ovat jääneet etäisiksi, Miehellä sisarukset vieläkin kaukaisemmiksi, toivon hartaasti että nämä nuoremmat löytäisivät yhteyden toisiinsa ja ennen kaikkea kykenisivät ylläpitämään sitä.  

toistamiseen

sunnuntaiaamu alkoi pullataikinan vaivaamisella. Toiset vaalipullat tulivat uunista ulos, puolet kanelikierteisinä ja puolet peruspikkupullina, jotka nautittiin mantelimassan&kermavaahdon kera. Suurin osa talletettu nyt pakastimeen, kun ruokavieraita ei ollut. 

Pakkasten ja vimmatun siivousurakan jaljiltä käteni ovat kuivat, halkeilevat ja kipeät. Voih miten uuvuttavaa on jynssätä, desinfioida ja pyykätä, mutta eipäs tällaista joka viikko (eli kuukausi tai vuosi...) tehdäkään. Päänsäryn sain.

Kylmää on ollut, mutta huopikkaissa ja 90-luvulla hankituissa villahousulegginseissä tarkenee. Ja pakkaset puree tietty viikonlopun siivousneuroosissakin. 

Eilen käytiin piipahtamassa ravintolapäivässäkin ensi kertaa. Ensin ystävän järkkäämässä borsch-keitto-paikassa, jossa oltiinkin kaksi tuntia liian aikaisin. Onneksi toisenlaista keittoa voiteen kera saatiinkin sitten Danakoshasta.

Nyt, poden pienoista harmitusta vaalituloksesta, joka realistisesti todeten oli kyllä odotettavissa. Olisin toivonut kuitenkin edes pienempää äänieroa. Joktap olisipa tämä viitoitus jälkeläisillemme suvaitsevampaan tulevaisuuteen,olisihan. Älä anna porvariston ja oikeiston vallan viedä meitä entisestään eriarvoistumiseen, ethän.