viikon varrella

olen

* pohtinut ystävälle tapahtuneita katastrofeja, pysähtynyt 

* pohtinut elämän merkityksellisyyttä, ystävyyttä yleensä

* visiteerannut (iso)vanhempien luona
* ostanut päähänpistona narsisseja, jotka tosin kolmatta päivää odottavat paperikassissa parvekkeella

* kaupitellut taas sohvaa netissä

* hankkinut itselle punaisen väriterapiatakin (second hand)

* kahvitellut lapsiystävällisessä Annantalossa

Pyöräilykautemme on avattu.

päivän bongaukset

Huikeaa! Sunnuntaina aamiaispöydämme ääreen ilmestyi uljaita lintuja! En ole koskaan ennen nähnyt fasaanien liitelevän yläoksille, 4. kerroksen korkeudelle. Siinä ne istuivat aivan ikkunamme edessä juuri kun nautimme Kuun tilauksesta "juhla-aamiaista" (sis. peruskaurapuuron ja smoothiesin oheen keitettyjä munia ja mandariinejä). Fasaaniparin jälkeen samaisilla oksilla parveili pienempiä lentäväisiä, tilhiä kai/vai? Tämän kaupunkilaisen luontotietous on noloa, kun kyselyikäiselle tulisi osata nimetä yhtä sun toista. Joka tapauksessa noita töyhtöpäisiä muistan piirtäneeni noin kolmekymmentä vuotta sitten ala-asteen kuvistunnilla. Se tekele riippuu edelleen vanhempieni makuuhuoneen lasten piirustusten kollaasissa. 

Viikonloppu sujui vuosipäiviä juhlistaen. Ensin veljentytön 8. vuotta, sitten pikkukaverin 4. vuotta. Kuu pääsi ensimmäistä kertaa hoploppaamaan sisäleikkimeteliin. Viikonloppu oli myös lastenkulttuurin. Perjantaina istuimme Kuun kanssa ensikertaa Musiikkitalon pääsalissa. Lauantaina puolestaan istuimme Ruun kanssa Ateneumissa vauvateatterissa. Ruu osallistui hihkuen Pumpulirumpuun.

Kaupungin kadut ovat sulat ja kuorrutetut hiekotuksista. Meri velloo miltei myös. Pian voisi kaivaa polkupyörät käyttöön. Viikon varrella on kuitenkin vaihdellen herätty aurinkoon ja hentoiseen lumivaippaan. Tihkuakin sateli harmaalta taivaalta. Talvitakit ja -haalarit on kuitenkin vaihdettu välikausivarusteisiin.

Mies otti eilen kitaran käsiinsä. Soitteli hetken kuukausien tauon jälkeen. Se on hyvä merkki. Ehkä paineet tästä hellittävät. Toivomme ovat korkealla, toiveet kohdistuvat kauas.

kaapit pursuaa

...eikä vain tuo eteisen ulkovaatekaappi. Mieletöntä että asunnosta löytyy kaappeja, joiden syvyys on 120 cm. Mielettömästi sinne saa tuupattua tavaraa, moneen kerrokseen. Mutta se järjestyksen ylläpito, hmm.

Täällä on viimeaikoina usein kaivettu korvatulppia, jotka häivyttävät ne korkeat äänet. Ruun tajuttomat äänenavaukset, toisinaan riemunkiljahdukset, toisinaan vihlovat tahdon!-jotain-muutosta-johonkin-olotilaan -huudot, toisinaan selvää väsymystä/nälkää viestittävät. Huh. Se voluumi on huikaisevan korkea. Äänitaajuus tuntuu räjäyttävän pään. Ihan yhtäkkiset ja rauhallisessa olotilassa yllättävät, joita seuraa usein ihan leppoisaa jokeltelua. Menispä pian ohi tämä kausi. Oppisipa jotain ympäristölle ystävällisempää. Poor neighbours.

Kuvien charmantti pikkuherra ei liity edellä olevaan. Oi, hänhän on mitä valloittavin isoveli mitä kuvitella saattaa, kun sille päälle sattuu.

lounasta korvatulpilla

 Miten vaikeaa onkaan kohdata pienten kielteiset tunteet? Pienten ja suurempien niin kuin ne omatkin.

pisarapäivä

Maisema harmaa ja sumuinen. Ikkunaruudusta bongattu jo sadepisaroita.

 Päivä sisätiloissa, hiljaiselossa. 

yritys hyvä

Päivänpaistatus oli yritys hyvä. Ratkirinnoin työnsin kerrosvaunut paraatipaikallemme, mutta jotenkin siinä viimoi kylmästi (vaikkei mielestäni kylläkään erityisesti tuullut...) Kalliot olivat jäiset ja 3-vuotias tietenkin hihkui kiipeilemään juuri siinä herkässä puussa. Pikkuruinen tietenkin heräsi just vaunujen parkkeeraukseen ja kylmä lounas oli totisesti kylmä rukkaset kädessäkin. Kuuma kaakao hivenen sulatteli. Ajatustasolla toimi paremmin.

Paluumatkalla nukahtivat molemmat pienet ja sain sen harvinaisen hetken, kun molemmat untenmailla samanaikasesti. Lähisiwasta makeaa minulle ja suunta rannan penkille. Siinä lämpeni. Miksiköhän kuitenkin valitsin itselleni tuon inhan ja narskuvan viinerin? Enhän minä yleensä sellaisista nauti.

suunnan muutos

tai ohjelman vaihdos, aurinko kun helottaa. Haenpa pian Kuun kerhosta ja sitten suunnataan ulkoilmalounaalle Aarre-paikallemme, Joo! Kiitos Kahden suoran kirjoituksen, josta hetki sitten näin niin tutun maiseman: Aarre-kalliomme ja sen arvokkaan penkin, jossa on käyty jakamassa ilot ja surut, hautaamassa Aarteemme ikuiseen lepoon, paistateltu pakkasessa ja helteessä, syystuulen tuiverrellessa, pulahdettu mereen ja seurattu vesiliikennettä, popsittu pullaa ja kulauteltu milloin mehua, kahvijuomaa, kaakaota, varoiteltu taaperon kanssa liukkaista kallioista, mutta silti sinne on ollut mentävä. Usein parkkeetattu polkupyörät harjun taakse ja noustu hiekkatöyräälle. Jännitetty onko vakipaikka vapaana. 

Milloinkas siellä viimeksi olimmekaan? Ruu ei vielä ollut kainalossamme. Sinne siis tänään. Voihan ne eiliset leftoversit syödä kylmänä lounaana. Laitanpa sitten kuumat kaakaot termariin. Kuu riemastuu, uskon. Hänhän juuri tänään herättyään ehdotti, että mentäisiin äiti retkelle. Nyt vasta havahduin. 

nyt

Olen myynyt sohvan, jihuu. En edes omaani vaan vanhempieni olohuoneesta. Ostaja-noutaja tulee ja hyvällä hinnalla menee. On tuo huuto.netti sit kätsy.

Olemme vierailleet westendissä tutustumassa ystäviemme Pikkudaamiin. Oih, miten siro ja suloinen, vaaleanpunainen. Meidän Ruumme kaksi kuukautta vanhempana oli jättiläinen. Ruu musisoi kummitus-setänsä sylissä. Herkkuja pöydällä. Jotenkin leppeä kyläily, vaikka emäntämme ja isäntämme vaikuttivat väsyneiltä.

Mieskin on uupunut. Laihtunut ja hopeoitunut. Univajeesta. Viimeisistä perhe-elon vuosista. Ajatustyöstä. Epävarmuudestakin kai. Paineista siellä ja kai täälläkin. Minä tunnen kuitenkin olevani yllättävän voimissani. Tämän päivän aurinko esitteli villakoirat nurkissa ja tahmat ikkunalaseissa, mutta jatkuvaa hyrskynmyrskyä sietää, kun on siellä täällä pieniä palasia harmoniassa. Se riittää, nyt. Riittää pikkupoikien vanassa veneily. Nyt.

talven valoa ja iloa

Vierähti se viikko ja toinenkin. Kävimme hiihtolomalla yökylässä Tikkurilassa. Pistettiin 3-vuotiaan jalkaan superlipsuvat sukset ja pidettiin kainaloista kiinni. Latuja ei ollut, eikä siten toinen hiihtoharjoittelu vienyt intoa eteenpäin. Kävimme myös katsomassa kaloja.

Valoa riittää. Meillä kääntyillään vatsalleen ja kirkutaan. Korkealta ja hyytävän kovaa. Silloin kun riemuitaan tai halutaan tai vaaditaan. Ja meillä valloitetaan sitten sulavalla hymyllä ja hykerryksillä. 

Olimme mukavilla 4-vuotissynttäreillä. Äiti pääsi teatteriin: Totta. Ja nautti. Ja on päässyt kahvittelemaankin ja lehdittelemään kirjastoon ihan rauhassa. Siinä se viime aikojen saldo. 

Olen kyllä ollut jotenkin poissaoleva. Missähän?