Istuin elokuvateatterin aition pehmusteille kourissani lempeä latte. Suojissa sihahdettiin siideritkin auki. Mikä nautinto oli seurata hilpeää, viihdyttävää, ihastuttavaa, haltioittavaa, koskettavaa, surumielistä ranskalaista elokuvaa! Mikä onni ja ystävät.

Tapasin menneellä viikolla ihmisen viiden vuoden takaa. Palasin työtunnelmiin Afrikkaan. Tänään olen seurannut uutisoinneista terrorismia sillä tutulla suunnalla. Huokaisen. Tunnen raskauden sydänalassa.

Edellisen tapaamisen jälkeen menin luovuttamaan verta. Oli yhdestoista kerta, mutta edellisestä oli vierähtänyt seitsemän vuotta. Jonkin kerran muistan työmatkakarensseja, kaksi raskautta ja kahden lapsen imetykset, niin vuodet ne vierii.

Olen reippaasti aloittanut juoksemisen. Pieniä pyrähdyksiä, jotka tuntuvat hyvältä. Olen itseeni tyytyväinen. 

Tunnistan myös tarpeen: teatteriin.