Tulin juuri elokuvista. Menimme naisseurassa tapaksille ja katsomaan uusinta Almodovaria. Hippii, ajattelin, mutta todellisuus olikin hienoista kulttuurishokkia. Emmehän menneetkään autenttiseen tapas-baariin ja tunnelmalliseen elokuvateatteriin. Menimme kauppakeskukseen: periamerikkalaisesti kaupungin laidalle parkkipaikkojen ympäröimälle peltoaukealle pystytettyyn valtavaan rakennelmaan, joka huokui kaupallisuutta joka suuntaan. Väkeä riitti. Istuimme ensin toista tuntia tuoppien ja pikkusämpylöiden ääressä kauppakeskuksen hurjassa hälinässä. Olen ääniherkkä. Sitten riensimme elokuvasaliin nro 5. Samapa tuo siis missäpäin länsimaista maailmaamme olemmekaan, samanlaiselta se tuntuu, näyttää, maistuu ja kuulostaa. Melutaso oli kyllä nyt *10 suomalaiseen vastaavanlaiseen miljööseen verrattuna.

Se elokuva oli minulle varsinainen kielikylpy. Ymmärsin murto-osan puhutusta, kaikki alapäävitsit (kuulemma) ja kielen kiemurat hujahtivat ohitseni, joten keskityin visuaaliseen maailmaan ja viihdyin. Sitä riitti silmien iloksi. Snr A:lla on aina ah niin taitavat ad:t. Tämä uusin oli ultrakevyt komedia, mutta ihmeekseni katsomosta kuului vain vähäistä kikatusta. Sali oli aikalailla tyyni. Ei ollut kyseessä suuren ohjaajan merkityksellinen mestarityö, mutta eipä se nyt minua haitannut. Oli mukavaa vain katsella rauhassa kuvakulmia, värikylläisyyttä, puvustusta, näyttelijöiden habituksia, ilmeilyjä ja huphuphupaa. 

Mielenkiintoista oli myös mennä bussilla uuteen ympäristöön kaupungin toiselle laidalle. Siellä oli ränsistyneempää, enemmän graffiteja, huoltamattomia leikki- ja pelikenttiä, mutta sivukujilla oli joukoittain lapsia leikkimässä ja pelaamassa jalkapalloa. Siinä vieressä sitten lähikylien autot jonottivat markkinoiden mekkaan.

Joo, tahtoo kuitenkin toistekin ulkoilemaan.