Päivänpaistatus oli yritys hyvä. Ratkirinnoin työnsin kerrosvaunut paraatipaikallemme, mutta jotenkin siinä viimoi kylmästi (vaikkei mielestäni kylläkään erityisesti tuullut...) Kalliot olivat jäiset ja 3-vuotias tietenkin hihkui kiipeilemään juuri siinä herkässä puussa. Pikkuruinen tietenkin heräsi just vaunujen parkkeeraukseen ja kylmä lounas oli totisesti kylmä rukkaset kädessäkin. Kuuma kaakao hivenen sulatteli. Ajatustasolla toimi paremmin.
Paluumatkalla nukahtivat molemmat pienet ja sain sen harvinaisen hetken, kun molemmat untenmailla samanaikasesti. Lähisiwasta makeaa minulle ja suunta rannan penkille. Siinä lämpeni. Miksiköhän kuitenkin valitsin itselleni tuon inhan ja narskuvan viinerin? Enhän minä yleensä sellaisista nauti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti