hiljaiselolla, kovalla äänellä

Kuukausi kulunut:

* Kolmen viikon espanjan alkeiskurssi vei ajan (ja energiankinko, no?), pian jatkuu, si!

* Kodin vuokraaminen siellä ja eteenkin täällä hermostuttaa. Missä on se kiva perhe, jonka koti voisi olla meillä ensi talvena? Hei, tervetuloa tänne.

* Huh! Materian määrää vintillä, kellarissa, kaappien kätköissä, pölyttyneenä mielessä. Toista viikkoa vaatekaapin sisältö siroteltuna nyssäköihin ja kaatuviin kasoihin. Ne eivät katoa, vaikka taikoja yrittäisi tehdä. Energiapiikkiä odotellessa on ollut parempi kaikota puistoon.

* Paistatellen, mökkeillen, puistoruokaillen, rannalla kiipeilylaivan ääressä seisten, tuulten tuiverrellessa, jätski/pvä.

* Juhannus tuli, meni. Heinäkuu tuoksuu juuri nyt parhaimmalta: tuore nurmi, villiruusut, syreenit, merituuli, lämmin hiekka ja kallio. On täysikuukin vielä tuossa ikkunan takana. Voi, hitsit.

* Kuu on suvereeni kiipeilijä, roikkuu telineessä hurjasti kuin paraskin pikku apina.

* Ruu liikkuu tyylikkäästi ryömien, hytkyttää nelinkontin, nousee istumaan ja tukea vasten seisomaan. Kipuilee puhkeamassa olevia hampaitaan. Höpöttää ja ättättää. Ihan selvästi HUUTAA: ÄITÄ! AATO! Voluumilla. Komennolla. Kiljuen. Kyllä tämä kakkonen osaa tilansa ottaa. Tämän äidin äänen sietokyky tuntuu olevan äärirajoilla. Ja ai, Ruu se hymyilee ja kikattaa sitten vallattomasti.

kevät on kesä jo

 Luonto on heleä, hetki sitten helteinen, nyt kolea. Sellainen kotimaan kesä.

Vietin pari viikkoa sitten mummin ja poikien kanssa kaksi yötä mökillä. Pikkuruu oli ensimmäistä kertaa pidemmällä automatkalla ja istui sitten molempina iltoina mökkisaunan ämpärissä iloisesti loiskien ja läiskien. Elettiin viikonloppu lasagnella, katsottiin pikkukaupungin balettikoululaisten (ja serkkutytön) esityksiä ja Kuu viipotti elementissään sisään-ulos samoissa kuteissa. En oikeasti muista, että olisin näiden 40-vuoteni aikana nähnyt sitä tuttua mökkimaisemaa niin keväisenä. Olenhan ollut siellä joskus vappua viettämässä, mutta tuo toukokuun puolivälin heräävä luonto tuntui uudelta. Niityt olivat orastavina, mielikuvien huojuvat voikukkapellot ja havisevat haavat tulevat sitten vasta kuukauden päästä. 

Rantapuistossa on ollut jo kesän tuntua, maailma oli kylässäkin viikko sitten. Festarit jäivät vain harmillisen lyhyeksi visiitiksi hurjan väenryntäyksen vuoksi. Koin pienoista haikeutta.

Viimeisiä viikkoja on kuitenkin leimannut tietoisuus tulevan syksyn muutoksesta. Konkretiaa, vihdoin. On aika puhdistaa vintti ja mieli. Pakataan koti matkalaukkuihin. ...ja sinne vintille ja kellarivarastoon, toivottavasti ei sentään vuokrattuun lisätilaan, eihän... Materian määrä ja mahti, huh. Tuntuu että sen alle hautautuu. On jo aikakin setviä ja seuloa.

vähän yli

Myönnän, mulla meni vähän yli eilen. Kuvio meni näin: Kuun paras kerhokaveri muuttaa toiseen kaupunginosaan ja asiaa on sulateltu koko kevät. Nyt päivät vähenevät. Eilen taas oireiltiin. Kiukkukohtaus ja kärräsin sitten huutavaa lasta kerhosta kotiin. Välipalakeskustelussa kysäisin mitenköhän se kaverin nilkka voi (poikani ajoi edellispäivänä puiston polkuautolla suoraan kaverinsa nilkkaan, koska kaverilla oli allaan "hienompi" auto). Vastaus kuului: T kävi sairaalassa ja sai nilkkaan siteen. Aloitin jälkikäteen arvioiden kohtuuttoman saarnan siitä ettei ketään saa satuttaa, mitään ei saa rikkoa, jne. Pieni hivuttautui apeana hiljalleen sohvan alle. Lopulta selvisi ettei missään sairaalassa oltu käyty, nilkka voi normaalisti. Kuu kertoili äidille satujaan tai leikkejään. 

Kaverin menetys; toistamiseen sama juttu.

Mihin me muutetaan, äiti? kuuluu kysymys.

arjen viemää

Muistiinpanoja:

* vappuaattona lounaaksi munkkeja 3 per nenä (perheen pienintä nenää lukuunottamatta) 

* vappupäivänä ystävien luona lounaaksi runsaita herkkuja akselilta Espoo - Iran

* ulkoilua ilman päähineitä ja hanskoja; levitetty vuoden ensi kertaa meksikolainen picnic-viltti; bludailuja likaojiin

* mustikkaa menneeltä kesältä

* vierailuja isovanhempien luona

* kitaramusiikkia Kalliossa

*arjen kitinää, kiukkuilua, kikatusta ja kujeilua

* on ilmoittauduttu espanjan intensiivikurssille...

Siinä sitä.

tuhat rikki

Eilen illalla mietin lukuja. Olen oikeasti aina aika yllättynyt, että täällä käydään. Harva tietää tulla. Tänne eksytään. Tai seurataan jalanjälkiä. Hymyilyttää toki, kun yksityinen ei tietenkään ole yksityinen, kun sitä avoimesti netissä päivittää. Nyt on sitten tuhat rikki. Tuhat käväisyä 16 kuukauden aikana. Pientä. Juuri sopivaa.

itse hetki

Se oli tänään, kun istuin uimarannan kivikolla, aurinko helli tuuletonna, hanhet ja lokit jossain taustalla, sylissä tyyni Pikkuruuni tutkaili horisonttia, edessä etäämmällä vesirajassa iso Kuuni leipoi itsekseen mutakakkua.

muistiksi

...tähän menneestä viikosta ja sen lopusta:

* alkoi Pikkuruun kiinteä, soseinen, syöminen

* sadepäivä sisätiloissa: ruudusta liikaa lastenohjelmia, seurauksena seinille (ja silmille) hyppimistä, kaula-aukossa roikkumista

* kirpparilla löytösaldo 0, onneksi ystävällä parempi tulos

* tivoli! Kuu riemuiten laitteissa x 3

* extempore kutsu ja pastaillallinen ystävien luona, havainto ettei Kuulla oikeastaan ole kunnollisia palapelejä (tilanne paikattava!) 

* äidin vapaapäivä isovanhempien luona: tuolihierontaa, ruokatarjoilua, useita sylejä ja huomiota lapsosille

* hölmö yritys lastenvaunuilla hulluille päiville, saldona perusvoidetta ja lehmä-lakritsia, hissien odotusta

* iltakävelyllä kaksin Pikkuruu kanssa. Pitkin meren rantaa, metsäpoluilla hurjan paljon puita kaatuneina/kaadettuina, aarre-kalliollamme kaikki hyvin. Lämmin auringonlasku. Manducassa pienet silmät suuren suurina tutkailivat uutta ympäristöä. 

Tulisi aloittaa Pikkuruun manuaalinen muistiokin. Hei, nyt viimeistään, hoi Kii.

Minä haluan muistaa nuo, eteenkin viimeisen tähtösen. Siksihän tätä kirjoitan. Kamerassa patterit finitot jo päiviä.

kuusi kuukautta

Nyt.

Silloin. Tasan 6 kuukautta sitten. Synnytyssalissa. Elämänvoimalle antautuneena, avautuneena. Tuskissani ponnistaen. Luonnollisesti, onnistuen. Voimaantunut. Onnellinen. Käsittämätön. Uskomaton kokemus. Pieni ihminen, uusi elämä, Pikkuruu. Meistä, minussa, minusta maailmaan.  

Tämän päivän mietteitä ovat olleet viimeiset kuusi kuukautta, jotka Ruu on ollut luonamme. Kakkoslapsen roolissa hän on omaksunut vahvan tahdon ja ilmaisuvoiman. Kiljukille.

Ilon ja valon tuojamme.

viimeinen pala

...sitruunakakkua, 

joka leivottiin ihanan äidin/mummin kunniaksi. Nautittiin nopeasti. 

pääsisisäinen

Pitkä viikonloppu se meni. Vaikka ei kotiäidin näkökulmasta sillä erityistä painoarvoa olekaan. Mies pystyi kuitenkin pitämään hetken tietokonevapaatakin, vaikka pää se varmasti raksutti haasteitaan edelleenkin. Perheen pienimmät pärskivät, rykivät ja räkivät.

Pitkäperjantai oli harmaa, juuri sopiva siivouspäiväksi. Illalla saimme ystävän kylään. Poikani äänet olivat taas voimissaan, lapsettomalle vieraalle ehkä turhankin. Lankalauantaina ulkoiltiin, testattiin että kurahousut ja -hanskat eivät ole vesipidossaan enää. Mies kokkasi herkkuateriaksi lammasta ja bataattia. Väsäsin jälkiruuaksi puolukka-semifreddoa, joka muistutti äidin tekemää ja maistui melko jouluisalta. No, juhla kuin juhla. Isosisko vieraili. Pääsiäissunnuntaina matkasimme mummolaan, jonne Kuu jäi yökylään. Me rauhoituimme vuorokauden vain vauvan kanssa. Muistelimme elämäämme ennen lapsia. Totesimme että tämä näin on nyt hyvä. Onnekkaita olemme. Pääsiäismaanantaina kävelimme pitkästä aikaa kärrytellen kierroksen rantareittiä. Liikkeellä oli runsaasti lintubongareita hightech-varusteineen. Me bongasimme silmäpelein 21 joutsenta joukkiona ja ainakin kaksi riippuliitäjä-surffaria, vai mitä ne vetten päällä liitäjät nyt ovatkaan.

Aurinkoa, kirkasta valoa ja koleaa merituulta. 

takatakataikatalvi

Pyöräilyt ovat toistaiseksi jäissä. Huhtikuu alkoi sakeassa pyryssä. Sain kuitenkin ennen sitä lopulta siistittyä parvekkeemme, aseteltua lautalaatat ja narsissit ruukkuihin. Nyt ne ovat taas valkoisen peitossa.

Kuu on innoittunut vitseistä. Niitä pitää latoa vuorotellen ja kaiken aikaa. Repertuaarinsa on jo aikamoinen. Piti käydä netistä surffaamassa lisää hauskuuksia, kun oma vitsivarasto rajoittuu siihen yhteen aika huonoon. Mummin vuosikymmenten vakiovitsi "itämailla...." on nyt myös jatkanut matkaansa uuteen mieleen. On mahtavaa seurata miten lapsen luovuus poikii juttuihin uusia ratkaisuja. Laukaisujen perään tulee heti sit "Oliks huono?" ja päälle hillitöntä kikatusta. Myös Ruu hekottaa helposti. Taputukset ja rytmitykset, irvistykset ja piilossa-leikit aikaansaavat hyvän mielen.

Olen viime päivinä inspiroitunut erityisesti Chimamanda Ngozi Adichien novelleista ja Fatoumata Diawaran musiikista. Ah, saapuivat sieluun taas aikaisemman elämäni Afrikan tunnelmat. Viikonloppuna kuulin myös pihalta pulujen hukertelua. Se äänimaailma tuo mieleeni aina vahvasti työmatkojen alkuillat Keniassa. Sen tunteen, kun on palannut majapaikkaan raskaan päivän jälkeen, aurinko laskee, sinistyy ja hämärtyy, ilma on sakea ja pysähtynyt, olotila uupunut, aika levähtää ja miettiä tapahtunutta. Melankolinen, mutta läsnäoleva tunne. Haikea olo.

Katsoimme viikonloppuna miehen kanssa pari filmiä lasten kuukahdettua yöunille tarpeeksi varhain. Vastakkaiset illat Stig Larsson -trillerin ja Dalai Lama -dokumentin ääressä. Jälkimmäinen sai minut haaveilemaan matkasta Intiaan. Olisipa tulevaisuudessamme mahdollista matkustaa Dharamsalaan miesteni kanssa... Ehkä sitten kun Pikkuruummekin on tolkkuisessa iässä, viiden vuoden päästä? Olisipa mahdollista herätä Himalajan valoon, tutkia maailmaa yhdessä pienten miesteni ja sen isoimman rakkaani kanssa...

viikon varrella

olen

* pohtinut ystävälle tapahtuneita katastrofeja, pysähtynyt 

* pohtinut elämän merkityksellisyyttä, ystävyyttä yleensä

* visiteerannut (iso)vanhempien luona
* ostanut päähänpistona narsisseja, jotka tosin kolmatta päivää odottavat paperikassissa parvekkeella

* kaupitellut taas sohvaa netissä

* hankkinut itselle punaisen väriterapiatakin (second hand)

* kahvitellut lapsiystävällisessä Annantalossa

Pyöräilykautemme on avattu.

päivän bongaukset

Huikeaa! Sunnuntaina aamiaispöydämme ääreen ilmestyi uljaita lintuja! En ole koskaan ennen nähnyt fasaanien liitelevän yläoksille, 4. kerroksen korkeudelle. Siinä ne istuivat aivan ikkunamme edessä juuri kun nautimme Kuun tilauksesta "juhla-aamiaista" (sis. peruskaurapuuron ja smoothiesin oheen keitettyjä munia ja mandariinejä). Fasaaniparin jälkeen samaisilla oksilla parveili pienempiä lentäväisiä, tilhiä kai/vai? Tämän kaupunkilaisen luontotietous on noloa, kun kyselyikäiselle tulisi osata nimetä yhtä sun toista. Joka tapauksessa noita töyhtöpäisiä muistan piirtäneeni noin kolmekymmentä vuotta sitten ala-asteen kuvistunnilla. Se tekele riippuu edelleen vanhempieni makuuhuoneen lasten piirustusten kollaasissa. 

Viikonloppu sujui vuosipäiviä juhlistaen. Ensin veljentytön 8. vuotta, sitten pikkukaverin 4. vuotta. Kuu pääsi ensimmäistä kertaa hoploppaamaan sisäleikkimeteliin. Viikonloppu oli myös lastenkulttuurin. Perjantaina istuimme Kuun kanssa ensikertaa Musiikkitalon pääsalissa. Lauantaina puolestaan istuimme Ruun kanssa Ateneumissa vauvateatterissa. Ruu osallistui hihkuen Pumpulirumpuun.

Kaupungin kadut ovat sulat ja kuorrutetut hiekotuksista. Meri velloo miltei myös. Pian voisi kaivaa polkupyörät käyttöön. Viikon varrella on kuitenkin vaihdellen herätty aurinkoon ja hentoiseen lumivaippaan. Tihkuakin sateli harmaalta taivaalta. Talvitakit ja -haalarit on kuitenkin vaihdettu välikausivarusteisiin.

Mies otti eilen kitaran käsiinsä. Soitteli hetken kuukausien tauon jälkeen. Se on hyvä merkki. Ehkä paineet tästä hellittävät. Toivomme ovat korkealla, toiveet kohdistuvat kauas.

kaapit pursuaa

...eikä vain tuo eteisen ulkovaatekaappi. Mieletöntä että asunnosta löytyy kaappeja, joiden syvyys on 120 cm. Mielettömästi sinne saa tuupattua tavaraa, moneen kerrokseen. Mutta se järjestyksen ylläpito, hmm.

Täällä on viimeaikoina usein kaivettu korvatulppia, jotka häivyttävät ne korkeat äänet. Ruun tajuttomat äänenavaukset, toisinaan riemunkiljahdukset, toisinaan vihlovat tahdon!-jotain-muutosta-johonkin-olotilaan -huudot, toisinaan selvää väsymystä/nälkää viestittävät. Huh. Se voluumi on huikaisevan korkea. Äänitaajuus tuntuu räjäyttävän pään. Ihan yhtäkkiset ja rauhallisessa olotilassa yllättävät, joita seuraa usein ihan leppoisaa jokeltelua. Menispä pian ohi tämä kausi. Oppisipa jotain ympäristölle ystävällisempää. Poor neighbours.

Kuvien charmantti pikkuherra ei liity edellä olevaan. Oi, hänhän on mitä valloittavin isoveli mitä kuvitella saattaa, kun sille päälle sattuu.

lounasta korvatulpilla

 Miten vaikeaa onkaan kohdata pienten kielteiset tunteet? Pienten ja suurempien niin kuin ne omatkin.

pisarapäivä

Maisema harmaa ja sumuinen. Ikkunaruudusta bongattu jo sadepisaroita.

 Päivä sisätiloissa, hiljaiselossa. 

yritys hyvä

Päivänpaistatus oli yritys hyvä. Ratkirinnoin työnsin kerrosvaunut paraatipaikallemme, mutta jotenkin siinä viimoi kylmästi (vaikkei mielestäni kylläkään erityisesti tuullut...) Kalliot olivat jäiset ja 3-vuotias tietenkin hihkui kiipeilemään juuri siinä herkässä puussa. Pikkuruinen tietenkin heräsi just vaunujen parkkeeraukseen ja kylmä lounas oli totisesti kylmä rukkaset kädessäkin. Kuuma kaakao hivenen sulatteli. Ajatustasolla toimi paremmin.

Paluumatkalla nukahtivat molemmat pienet ja sain sen harvinaisen hetken, kun molemmat untenmailla samanaikasesti. Lähisiwasta makeaa minulle ja suunta rannan penkille. Siinä lämpeni. Miksiköhän kuitenkin valitsin itselleni tuon inhan ja narskuvan viinerin? Enhän minä yleensä sellaisista nauti.

suunnan muutos

tai ohjelman vaihdos, aurinko kun helottaa. Haenpa pian Kuun kerhosta ja sitten suunnataan ulkoilmalounaalle Aarre-paikallemme, Joo! Kiitos Kahden suoran kirjoituksen, josta hetki sitten näin niin tutun maiseman: Aarre-kalliomme ja sen arvokkaan penkin, jossa on käyty jakamassa ilot ja surut, hautaamassa Aarteemme ikuiseen lepoon, paistateltu pakkasessa ja helteessä, syystuulen tuiverrellessa, pulahdettu mereen ja seurattu vesiliikennettä, popsittu pullaa ja kulauteltu milloin mehua, kahvijuomaa, kaakaota, varoiteltu taaperon kanssa liukkaista kallioista, mutta silti sinne on ollut mentävä. Usein parkkeetattu polkupyörät harjun taakse ja noustu hiekkatöyräälle. Jännitetty onko vakipaikka vapaana. 

Milloinkas siellä viimeksi olimmekaan? Ruu ei vielä ollut kainalossamme. Sinne siis tänään. Voihan ne eiliset leftoversit syödä kylmänä lounaana. Laitanpa sitten kuumat kaakaot termariin. Kuu riemastuu, uskon. Hänhän juuri tänään herättyään ehdotti, että mentäisiin äiti retkelle. Nyt vasta havahduin. 

nyt

Olen myynyt sohvan, jihuu. En edes omaani vaan vanhempieni olohuoneesta. Ostaja-noutaja tulee ja hyvällä hinnalla menee. On tuo huuto.netti sit kätsy.

Olemme vierailleet westendissä tutustumassa ystäviemme Pikkudaamiin. Oih, miten siro ja suloinen, vaaleanpunainen. Meidän Ruumme kaksi kuukautta vanhempana oli jättiläinen. Ruu musisoi kummitus-setänsä sylissä. Herkkuja pöydällä. Jotenkin leppeä kyläily, vaikka emäntämme ja isäntämme vaikuttivat väsyneiltä.

Mieskin on uupunut. Laihtunut ja hopeoitunut. Univajeesta. Viimeisistä perhe-elon vuosista. Ajatustyöstä. Epävarmuudestakin kai. Paineista siellä ja kai täälläkin. Minä tunnen kuitenkin olevani yllättävän voimissani. Tämän päivän aurinko esitteli villakoirat nurkissa ja tahmat ikkunalaseissa, mutta jatkuvaa hyrskynmyrskyä sietää, kun on siellä täällä pieniä palasia harmoniassa. Se riittää, nyt. Riittää pikkupoikien vanassa veneily. Nyt.

talven valoa ja iloa

Vierähti se viikko ja toinenkin. Kävimme hiihtolomalla yökylässä Tikkurilassa. Pistettiin 3-vuotiaan jalkaan superlipsuvat sukset ja pidettiin kainaloista kiinni. Latuja ei ollut, eikä siten toinen hiihtoharjoittelu vienyt intoa eteenpäin. Kävimme myös katsomassa kaloja.

Valoa riittää. Meillä kääntyillään vatsalleen ja kirkutaan. Korkealta ja hyytävän kovaa. Silloin kun riemuitaan tai halutaan tai vaaditaan. Ja meillä valloitetaan sitten sulavalla hymyllä ja hykerryksillä. 

Olimme mukavilla 4-vuotissynttäreillä. Äiti pääsi teatteriin: Totta. Ja nautti. Ja on päässyt kahvittelemaankin ja lehdittelemään kirjastoon ihan rauhassa. Siinä se viime aikojen saldo. 

Olen kyllä ollut jotenkin poissaoleva. Missähän?