Vuoden ensimmäinen sunnuntai. Olo on kevyempi, kiristys osin lauennut. Ulkona on kaunis ja kuulas ilma. Tuuleton, rauhallinen talvisää. Valo siivilöityy pilvien lomasta ja heijastuu levollisesti lumikinoksista. Ei elokuvaa eilen illalla, parempi niin. Uudenvuoden kuohuviinikin on vielä korkkaamatta. Odottaa nautinnollisempaa hetkeä.
Mies jätti yönsä nukkumatta ja lähti aamuviideltä kävellen retriittiinsä. Sunnuntaisin ei aamukuudeksi pääse julkisilla kulkuneuvoilla mihinkään. Lumihankisilla kaduilla -10 asteessa pyöräileminen ei houkutellut. Mieheni siis taivalsi 45 minuuttia mantrojaan mumisten hesarin-jakajien ja baarista-palaajien joukossa. Voin kuvitella miten rauhoittava ja uninen kaupunki silloin on. Milloinkahan olen viimeksi kulkenut missään siihen aikaan?
Kuu ja minä menimme perässä puolenpäivän tsog-juhlaan. Kuu oli haltioissaan paikasta, jossa on värejä, tunnelmaa, herkkujen sekamelskaa ja paljon ihmisiä, uusi kaverikin. ...haluaa olla lauhassa täällä, kommentoi, kun yritin saada tätä pientä miestä takaisin talvihaalareihinsa. Oikea paikka olla rauhassa, oivaltajani. Ei meillä mihinkään kiire. Istuin alas ja kohtasin lämminhenkisen ihmisen, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan ja odotin kotiinlähdön oikeaa hetkeä. Se tuli aikanaan.
 |
| oi, hartaasti ihmetelty, lopulta nautiskeltu vaahtokarkki. |
Huusin juuri isälleni 70-vuotislahjaksi trumpetin. Ja paistoin suklaisen kakun odottamaan huomista ja pohjoisesta saapuvia ystäviämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti