Vuorokausi ehti vaihtua ennenkuin ehdin istua näin alas. Aamupäivällä kevyt työrupeama, ja sitten viime aikojen harvinainen herkku, treffit miehen kanssa kaupungilla. Sushi-lounas, fasun kahvila ja päiväleffa. Jumalista ja ihmisistä. Hmm, eilinen elokuvan pikavalinta ei osunut kohdallani ihan nappiin. Katolilaisluostari Algeriassa 1990-luvulla on kieltämättä täynnä mielenkiintoa. Odotin näkökulmia, ekumeenistä otetta, Cannesissa palkittua ranskalaisdraamaa. Perspektiivi oli kuitenkin eurooppalaisten miesten, kristinuskon, henkilökohtaisten valintojen ja sisäisten ristiriitojen. Todellisuuteni iltapäivällä klo 15 oli, että silmäni painuivat kiinni hiljaisessa hetkessä juuri ennen selkeää kliimaksia, viimeistä yhteistä ateriaa. Havahduin Tsaikovskiin, kamera kiersi hiljalleen tutkien lähiotoksin kasvoja. No niin, siinä oli nyt se jokin oleellinen ja se meni ohi, tajusin. Olisikohan se ruotsalainen avioliitto ollut kuitenkin sopivampi valinta tällaiseen harvinaiseen hetkeemme?
Perjantaina on kellalitaunavuolo ja se tlumpetti, muisti Kuu heti herättyään. Mies nouti postipaketin, joka haiskahti huimasti savulta. Mikähän menneisyys instrumentilla onkaan ollut? Sain elokuvateatterin vessassa yhtäkkisen intuition siitä, että isäni olisikin soittanut nuoruudessaan kornettia, ei trumpettia. Huomennapa selviää, onko oletukseni oikeassa.
Keskimääräinen kakkukertymäni on ollut noin 1/vuosi, jos aina sitäkään. Nyt, vajaassa viikossa, olen leiponut kolme. Hurjaa. Sunnuntaina olisi vielä tulossa kyläilijöitä, mitähän tarjota?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti