Mutta miksi juhliin valmistautuminen on niin usein niin vaikeaa, vaikka elämässä ei liialti niitä hetkiä ole ollutkaan. (Vaiko ehkäpä juuri siksi?) No, ahdistun, hermoilen, äksyilen. Ei mitään päälle pantavaa (niin kliseistä ja tuttua että). Ei mitään uutta, ei kivaa, sellaista joissa tuntisi itsensä omakseen. Joo, joo. Kaapit pursuavat rättejä, sikinsokin, sekalaisia. Ne kiristävät tuolta ja täältä. Miten mä näytänkään nyt taaaas kuin raskaana olisin. En osaa laittaa tätä naamaa enkä tätä tukkaa. Miten se aina näin vain roikkuu. Olenpa nuutuneen näköinen, iho eloton. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Jätän kai alitajuisesti tuon vaiheen usein viime tippaan. Sitten viuhtoen ja hätäillen juostaan bussiin. Huhhuh. Anteeksi, lähimmäiseni.
Mutta olipa mukavat juhlat, Kuu sanoi. Mummolan ruoka maistui. Kivaa nähdä veljen teinejä piiiitkästä aikaa. Miten fiksuja ja filmaattisia he ovatkaan! Päivänkeisari oli otettu ja selvästi mielissään instrumentista, puhallus tuotti ääntä 50 vuoden tauon jälkeen. Kuu nautti serkkujensa ja mumminsa ja pappansa seurasta. Kakkuni maistui. Sen rippeet pakattiin mukaamme ja siinäpä makeaa tarjota huomisille vieraillekin.
Huomaan odottavani jännityksellä huomista vierasta (jälkikasvuineen). Erilailla kuin loppiaisen lukiokavereita. Hän on ihminen, jonka kanssa taivalsin ala-asteella, läpi koko yläasteen ja lukion, kunnes tiet erkaantuivat joskus, milloin lie, jostakin syystä. Tämä huusholli on nyt hujanhajan, huomenna pikakliinaus edessä, niinkö Kii? Nurkat tullaan tarkistamaan arvioivin katsein, oletan. Voih tätä vieraskoreuttani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti